torstai 26. maaliskuuta 2009

Äitien armeija

sana: rumpu



Markus ja Karla eivät jatka pyörällä kauas. Olisi liian huomiota herättävää. He ajavat kyllin kauas Väliportista ja Tuhkakaupungista ja hylkäävät pyörän. He seisovat ja katsovat miten se vierii rinnettä alas ja uppoaa veteen.


- Eikö sinua yhtään sureta?



Karlan käsi hiipii Markuksen käteen. Tämä puristaa sitä lujasti ja hymyilee lämpimästi.



- Ei sitten pätkääkään. Terve menoa! Minä en edes pikkupoikana ollut pyörien perään. Ensimmäinen mitä harjoitusleirillä tein oli ajo-opettelu. Fenririllä on muutama menneen ajan moottoripyöräkerholainen ihan vain sitä tarkoitusta varten. Opettamassa. Ja opinhan minäkin - uskalsin ottaa sinutkin kyytiin.



Karla ei voi olla hymyilemättä. Heidän lähtönsä. Siellä ne olevat olleet, pienet ja sievät, huulet punattuina ja pakatut kassit hienovaraisesti taustalla. Hymyillen jäykästi kuin missit lavalla silloin joskus. Ja Markus oli tullut, pidellen Karlaa kädestä.


Sivuilleen vilkuilematta he olivat astelleet pyörän luo, Markus oli järjestellyt heidän matkatavaransa ja ojentanut Karlalle kypärän, kuin Miss Suomelle kruunun. Karla ei ollut tehnyt kunniakierrosta pihalla vaan hypähtänyt pyörän taakse. Mutta kerran hän oli vilkaissut taakseen. Tytöt eivät olleet liikahtaneet paikoiltaan. Tuijottivat vain vaaleanpunaiset suut auki.

Puolitoista vuorokautta he olivat ajaneet ja nyt oli tullut sopiva pyöränhävityspaikka. Markus miettii miten hän olisi itse ollut pyörän selässä jos Karla ei olisi sinä yönä koputtanut.

Nyt he siis jatkavat jalan ja liikkuvat öisin. Armeijat ja nykypäivän mustanpörssin aateliset olivat tyhjentäneet kaupat ja varastot ensimmäisinä. Mutta Markus saa Karlan voittamaan pelon yksityisasuntoja kohtaan.


- Kuolleet ovat kuolleita. Virus ei tartu kuolleista enää. Se on huhu jota kauppiaat levittävät. Fiksut eivät usko mutta joukkohysteriaa on vaikea hallita. Ne jotka uskaltavat voittaa pelkonsa palkitaan yleensä. Lämpimillä vaatteilla, kengillä, retkeilyvarusteilla. Vaihdon välineillä. Kuolleet eivät niitä tarvitse.


Ja niin he poikkeavat talosta taloon. Joissakin on ruumiita, joissain ei. Markuksen hämmästykseksi Karla ei ensimmäisen kerran jälkeen tunne pelkoa vaan vaatii että he viettävät pienen seremonian löytämilleen vainajille. Etsitään kaapista lakana. Poimitaan villiintyneiden pihojen rehottavista kukista kauneimmat. Sitten Karla levittää lakanan vainajan päälle, ripottelee sille kukkia ja lausuu muutaman sanan. Toivottaa rauhallista lepoa ja kiittää siitä mitä he Markuksen kanssa mukaan ottavatkin.


Aluksi tämä tuntuu Markuksesta hyytävältä mutta pikku hiljaa hän oppii hyväksymään rituaalin ja jopa kokemaan jonkin sovituksen siitä. Hän on itse oppinut lukemaan pihoja - mitä voi odottaa mistäkin talosta löytävänsä.




Ja niin he vähän kerrassaan keräävät vaatteet ja retkeilyvarusteet itselleen. Menee kauan ennen kuin Markus saa Karlan tajuamaan että tämä ei valitse 3xl -kokoisia housuja itselleen.


- Minä tiedän, joo. Läski lehmä ja niin pois päin. Kokeile sitten noita jalkaasi ja huomaa muutos.


Karla vetää housut jalkaansa ummehtuneessa rivitalokolmion eteisessä ja ällistyy nähdessään niiden putoavan päältään.


- Kestää vähän aikaa ennen kuin pääsi tottuu. Sinun ylipainosi on poissa. Mutta anna minun etsiä sinulle vaatteet.


Ja Karla myöntyy tähän. Ja nyt hänellä on sopivat varusteet ja hän oppii koko ajan uutta selviytymisestä. Vanha maailma muuttuu uneksi hänen mielessään. Tässä he ovat, hän ja Markus. Mitä siitä että hän on viisitoista vuotta Markusta nuorempi? Hän on aina ollut ikäistään vanhempi, eikä muutos jättänyt jäljelle nuorisoa, sellaisena kuin se mitä joskus mediaksi nimitettiin, nuorison esitteli. Tilalle tuli lapsisotilaita, piileskelijöitä, pakenijoita ja eksyneitä.



Mutta Karla pitää tästä uudesta maailmasta.



Samoin kuin yksityiskoteja, ihmiset karttavat päiväkoteja, kouluja ja muita julkisia tiloja. Taudin aikana niistä tehtiin kenttäsairaaloita jotka usein muuttuivat joukkohaudoiksi kun hoitajat kuolivat potilaidensa vierelle.



Niinpä kun Markus ja Karla vaeltavat öisin, he usein nukkuvat päivisin julkisten tilojen komeroissa ja sivuhuoneissa. Joskus heidän untaan häiritsevät pienet eläimet mutta eläviin ihmisiin he eivät törmää koskaan.



Kunnes koittaa päivä jolloin kumpikin havahtuu rummun kuminaan. Se kuuluu jumppasalista; he nukkuvat koululla, leiriytyneenä liikutasalin pukuhuoneeseen. Tyttöjen pukuhuoneeseen oli Karla vaatinut ja ollut oikeassa. Vielä kaiken tämän jälkeenkin siellä tuoksui paremmalta

Mutta nyt joku lyö yksinkertaista tamburiinirumpua pehmytpäisellä malletilla. Rumpu kumisee ta-tamtamtamtam, ta-tamtamtamtam tam, kolmesti. Hetken hiljaisuus ja rummutus toistuu jostain kauempaa. He kuuntelevat henkeään pidättäen ja kun Markuksen korva erottaa saman rytmin kolmannen kerran, vieläkin edempänä, he eivät viivyttele.

Hetkessä heidän leirinsä on purettu. Karla odottaa kalpeana kun Markus hiipii katsomaan jumppasalin verhojen raosta. Hän puree huultaan ja vilkaisee terveyssideautomaattia seinällä. Se on täysi, hänen olisi pitänyt täydentää varastoaan. Nuo ovat kepeitä kantaa ja hän tarvitsisi niitä. Ihan pian. Hän huitaisee hiljaiseksi äänen joka muistuttaa, että olisi tarvinnut jo viikko sitten.


Markus palaa takaisin. Äänettömästi hän viittaa Karlan luokseen. Karla ravistaa mielensä irti automaatista ja seuraa sukkasillaan Markusta. He makaavat vatsallaan verhon takana ja juuri ja juuri näkevät mitä salissa tapahtuu.

Rummuttaja on tanakka, vaalea nainen, viisissäkymmenissä. Hänen käsivarsilihaksensa ovat vahvat. Hänellä on yllään reisitaskuhousut ja huppari ja Markus ja Karla saattavat nähdä että saliin valuu hitaasti ihmisiä. Enimmäkseen nuoria, mutta myös iäkkäämpiä naisia. Joillain on mukana lapsia. Kuten aina, joukossa on vain harvoja poikia, kaikki alle kouluikäisiä.

He tulevat ja istuutuvat lattialle perhekunnittain, ryppäiksi. Jos täällä joskus on ollut kulkutautisairaala, joku on siivonnut siitä viimeisetkin jäljet ja karkoittanut kuolemanhajunkin. Ei tämä silti koulun kuusijuhlalta vaikuta.

Lopulta sali on täynnä ja rummuttava nainen laskee tamburiininsa lattialle ja alkaa puhua.

- Viikko sitten olimme täällä. Oletteko miettineet mitä silloin puhuimme?
- Minä olen valmis lähtemään vaikka heti, julistaa nuori äiti jolla on päässään virttynyt niskaan sidottu huivi.
- Minä en, vastaa toinen, vanhempi nainen. - Historiasta tulee taas miesten kirjoittamaa jos me vastaamme sotaan sodalla. Minä en alennu sille tasolle.
- Kas kun se ei yllätä, ensimmäinen puhuja sanoo ivallisesti - Sinun poikasi kuolivat ennen tätä kaikkea. Mutta kuinka monella meistä on aviomies, veli tai lapsi palkkasoturina?
Puhuja silmäilee ympäri salia. Yksinäinen nainen nousee seisomaan. Karla arvelee että nainen on kolmissakymmenissä mutta tummassa tukassa on jo harmaita juovia.

- He veivät mieheni ensin. Iskivät vain tajuttomaksi ja raastoivat pois. Pari vuotta minä ja pojat piileskelimme kolmistaan. Sitten jouduimme satimeen. Leiriydyimme varomattomaan paikkaan. Meitä jahdattiin kuin riistaa. Ne nauroivat nostaessaan poikani moottoripyöriensä eteen. Nuorempi itki "Hän on vasta yhdeksän", minä huusin mutta ne perkeleet vain nauroivat ja joku huusi että sitä parempi. Ja sitten minä jäin. Makasin tiellä tuntikausia vatsallani. Sitten tajusin että auto ei tosiaan aja ylitseni tähän maailman aikaan. Ja lähdin kulkemaan.

Tuntuu että nainen on puhunut itsensä loppuun. Hän lysähtää takaisin istumaan ja tuijottaa lattiaan


- Miksi ne vievät jo yhdeksänvuotiaita? kyselee kolmas nainen silmät kauhusta pyöreinä, kahta pikkupoikaa kainalossaan pitäen.

- Sitä miesten historiaa, sanoo vanhempi nainen, se joka on vastustanut lähtemistä, mihin nyt sitten lienevätkin lähdössä. - Antakaa lapsi minulle nuorena ja lapsi on minun koko ikänsä. Ihan sama oliko se Hitler vai Stalin joka noin sanoi vai onko koko juttu pelkkää legendaa. Näin se vaan menee.

Nainen lämpenee puheestaan ja nousee seisomaan.
- Te joiden pojat on viety pienenä - surkaa surunne ja jatkakaa eteenpäin!Ajatelkaa heidän kuolleen Tautiin. Eivät he ole enää teidän poikianne, he ovat Fenririn pikkususia. Jos te hyökkäisitte Fenririn leiriin hakemaan heidät, voisi oman pojan viskaama heittotähti tai oman pojan ampuma nuoli päättää elämänne.

- Matias ei anna Kristianin unohtaa, huutaa taas yksi nainen pidelleen tytärtään kädestä, kuin viimeistä pelastusköyttä.
- Ja mistä sinä tiedät? Ketä sinä surit kun pojat olivat vielä sinulle? Heidän isäänsä? Omia vanhempiasi? Olitko tuki ja turva vai poissa tolaltasi? Kuka tarjosi lapsillesi vakautta ja järjestystä? Jokapäiväistä ruokaa? Ratsastajat, myönnä pois. "Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi..."

- Jätä jo tuo Kahil Gibran -paska! karjaisee hyvin nuori nainen. Hänellä on lyhyeksi nyrhitty ruskea tukka ja pellavatunikan alla hänen vatsansa kaareutuu, mikä saa Karlan nielaisemaan piilopaikassaan. - Se on jumalauta kaunein ja väärin käytetyin runo mitä olen ikinä kuullut. Ihmiset pilasivat sen valjastamalla sen tarkoituksiinsa - ja jos joku lausuu Gibrania kun puhutaan lapsisotilaista niin minä vedän turpaan!

- Entäs jos tuo jota kannat on poika? kysyy vanhempi nainen - Mitä teet? Tapatko hänet kun hän on syntynyt? Vai rampautatko, ettei hän kelpaa värvättäväksi. Kasvatatko kiharat ja puet mekkoon? Vai juoksetko van aikaa karkuun? Jos tuo on poika sinä kasvatat häntä Fenrirille. En näe hänen isäänsä täällä. Kiertääkö hän moottoripyörällä etsimässä toisten ihmisten poikia?

Rummuttajanainen on taas ottanut tamburiinin käteensä ja paukauttaa siihen pari kertaa niin että hälinä vaikenee.
- Erja, hän sanoo tiukasti vanhemmalle naiselle. - Sinä joko vaikenet nyt tai poistut kokouksesta. Sinulla on oikeus olla hanketta vastaan mutta nyt menit liian pitkälle. Jätä nämä äidit rauhaan, tekemään omat päätöksensä.

Puheenjohtajanainen kohdistaa sanansa nyt kaikille naisille.
- Minä en painosta teitä mihinkään suuntaan. Ne jotka haluavat, voivat valmentautua kanssamme käymään Ratsastajia vastaan, hakemaan poikiaan pois.

Karla tuntee Markuksen lihasten jännittyvän. Hän kääntää päätään hivenen ja näkee että mies puree hammasta ollakseen kiroamatta.

- Minä olisin mukana ilman muuta, aloittaa yksi nainen epäröiden. - Stinan takia en tahtoisi kuitenkaan riskeerata.

Hän viittaa teini-ikäiseen tyttäreen joka istuu lattialla jalat ristissä hänen vieressään. Tytär taputtaa äitinsä kättä.

- Äiti, jos me mennään niin mennään yhdessä ja haetaan kaksoset pois! Minä tappelen sinun vieressäsi, jooko? En minä ole enää lapsi ja minäkin tahdon heidät takaisin.

Puheenjohtajanainen kohottaa kätensä. Hiljaisuus vallitsee taas.
- Ennen kuin kukaan ehtii käsittää väärin, tehdään yksi asia selväksi. Me emme hyökkää avoimesti Fenririn leiriin. Erja on oikeassa siinä asiassa että pojat eivät ilman muuta tajua meidän tulleen pelastamaan heitä. Eivät he juokse avosylin vastaan ja syleile äitejään ja ryhdy sitten taistelemaan rinta rinnan kanssamme. Meidän on haettava pojat niin kuin heidät meiltä vietiin. Siepattava, ryöstettävä. Etsittävä käsiimme miehiä jotka ovat karanneet armeijasta. Heitäkin on, minä olen varma siitä. Meidän pitää saada heidät puolellemme, heidän tietonsa ja taitonsa käyttöömme.

Markus ja Karla kuuntelevat tätä jähmeän hiljaisina.

Kokous jatkuu vielä; tehdään suunnitelmia, punnitaan strategioita. Mutta Karla ja Markus ovat saaneet tarpeekseen. Karlan sydäntä puristaa - on siis muitakin kuin Fenririn miehet jotka jahtaavat Markusta.

He palaavat pukuhuoneeseen, keräävät varusteensa ja livahtavat tiehensä sivuovesta. He löytävät nukkumapaikakseen asunnon jonka yhdessä huoneessa on kaksi vainajaa. Karla on liian väsynyt lakanaseremoniaan. Myöhemmin, hän päättää käpertyessään tyhjän makuuhuoneen vuoteeseen Markuksen kainaloon. Heitä eivät häiritse elävät eivätkä kuolleet, vaan he saavat nukkua rauhassa monta tuntia.

Karla havahtuu ensimmäisenä. Aurinko on kokonaan laskenut. Hän antaa Markuksen nukkua vielä hetken ja lähtee kiertämään taloa. He tutkivat sen yhdessä myöhemmin mutta Karla on huomannut ensi kierroksella että talossa on kaksi vessaa, kummassakin peilikaappi ja toisessa lääkekaappi. Näistä hän haluaa etsiä ilman Markusta. Hän on huomannut toisen vainajan naiseksi. Hän on myös nähnyt nipun perhelehtiä huoneessa jossa he ovat nukkuneet.

Ja yläkerran peilikaapista hän löytää etsimänsä. Yksi viiva, ei raskaana. Kaksi viivaa, raskaana, hän tavailee ohjeesta ja katsoo tikkua.

- Ja toivottavasti sinä toimit vielä vaikka käyttöpäiväsi meni, hän mutisee, kaivaa tikun suojakuoresta, laskee housunsa ja istuutuu pytylle.

4 kommenttia:

  1. Hitsi,että tää vaan paranee!
    Seuraava sana: LEIMA.

    VastaaPoista
  2. Hemmetti, Reine.

    Jokainen joka on nähnyt maailmanlopun elokuvat kuten Mad Maxit, osaa samastua saagan juoneen niin että kylmät väreet menevät pitkin selkäpiitä..

    Kun tämä ilmestyy aikanaan kirjana (ja sehän muuten ilmestyy..) ostan sen varmasti..

    Mahtavaa.. Upeeta.. Mahtavaa..

    VastaaPoista
  3. Toinen sanaehdokki: RUUSU.

    VastaaPoista
  4. Tämä tempaisi mukaansa, että viuh vaan!

    VastaaPoista