lauantai 21. maaliskuuta 2009

Tuhkasta nousee timantti

Sana: tuhka

Tiedän ettei täällä saisi olla. Meidän pitäisi pysyä kaupungissa joka säästyi tulelta.

Varmuuden vuoksi on hylätyistä autoista kasattu barrikadi ja vain yksi virallinen sisään- ja uloskäynti jota kaksi Fenririn miestä vartioi. Taajamamerkki on nostettu uudelleen pystyyn rajaksi.

Säännöt on kuitenkin luotu rikkomista varten. Taannoin seurasin koiraa joka livahti autobarrikadin raosta, vartijoiden kannalta kuolleesta kulmasta toiselle puolelle.

Oli sulaa hulluutta lähteä seuraamaan koiraa - koira oli pieni ja kevyt. Ja minä, no niin, ei tarvitse edes peilata, uskon sen mitä vuosikausia kuulin. Minä olen läski lehmä. Niin sanoivat ne joilla oli vaaleat kiharat, isot korvarenkaat, helmiäishuulipunaa ja Vuittonin laukut. Tarpeeksi kauan kun tuota kuuntelee koulun käytävällä, sen uskoo vaikka sanojien ääoo on farkkujen kokoa pienempi - ja ne farkuthan ovat tietysti xxxxs.

Kaupunki säästyi tulelta. Koulua ei tietenkään enää ole kun ei ole opettajiakaan. Osa kuoli, osa sekosi päästään, osa pakkovärvättiin, jotkut vain katosivat. Minä olen nalkissa kaupungissa jossa olin nalkissa silloin ennenkin.

Ja samojen pissaliisojen kanssa, kaiken kukkuraksi. Kaupunki on alkanut ryömiä takaisin kasaan, ja kun menetin perheeni ei minulla ollut oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin olla mukana toisten tyttöjen kanssa tai yksin.

Yksin ollessani minä menisin pimeässä järjiltäni. Niinpä lyöttäydyin majataloväkeen. Olen vahva, jaksan siirellä huonekaluja, kanniskella tavaroita. Ne xxxs-kokoiset hymyilkööt tiskin takana ja kantakoot tarjottimia Vuitton-laukkujensa asemesta.


Uudessa maailmassa jopa läski lehmä huolitaan mukaan. Ihmisistä on, yllätys yllätys, tullut tärkeitä vain siksi että he ovat. Eikä täällä ole poikia. Paitsi ihan pieniä. Niin, ja vanhoja ukkoja.

Fenririn miehet tulevat ja menevät, syövät ja yöpyvät. Minä vaihdan lakanoita niiden jäljiltä. Joskus seuraan niiden lähtöä mutta vain ikkunasta.

Ne sievät ja aikoinaan kadehditut ysiluokan missit ovat pihalla sonnustautuneina parhaimpiinsa, toivoen kuolemakseen että pääsisivät moottoripyörien kyytiin, pois täältä, jonnekin.

Muuan liki satavuotias mies katsoo touhua paheksuvasti. Hän on joskus kertonut olleensa aikanaan avioton lapsi, suomalaisen tarjoilijan ja saksalaisen sotilaan äpärä. Historia toistaa itseään, hän totesi silloin ja katseli keikisteleviä tyttöjä jotka halusivat epätoivoisena jonnekin parempaan paikkaan. - Niistäkin moni päätyi luodinreikä niskassa mereen. Luulevatko nämä saavansa jotain muuta? Ei ihminen opi, ei niin nopeasti


Minulla ei ollut mitään syytä uskoa että kukaan mies valkoisella ratsulla, enempää kuin mustalla harrikallakaan, veisi minua pois. En siis ollut vastannut, kohautin vain olkapäitäni.


Mutta minulla on tämä oma pikku salaisuuteni. Outoa kyllä, autobarrikadin tunneli oli kestänyt läskin lehmän eikä koirakaan käynyt kimppuun. Silti vaikka ohitin sen pesän. Nyt se saattoi tyynesti jatkaa pentujensa imettämistä kun minä ryömin ohitse. Tuhkakaupunkiin.

Ensimmäinen taival taittuu ojanpohjaa pitkin. Ensimmäiselle kivijalalle kun pääsee niin on turvassa vartijoiden katseilta. Ja moottoripyörien äänen kuulee kaukaa ja ehtii heittäytyä matalaksi.



Ikuinen talvi vallitsee tuhkakaupungissa. Kesällä se on lämmin talvi. Tuulen leudot puuskahdukset tekevät minusta hetkessä yhtä harmaan kuin kaupungista. Siksi minulla on aina vaihtovaatteet kassissa kun teen näitä pikku vierailujani. Kassin kätken käytävän alkupäähän kaupungin puolelle. Jostain kumman syystä se on aina saanut olla rauhassa. Kuvittelen että koiraemo vahtii sitä puolestani. Ei kai siinä mitään järkeä ole, ennemmin se veisi ne pehmikkeeksi pennuilleen.

Ihmiset ehtivät täältä pois ennen kuin palo syttyi. Siksi en koskaan löydä tuhkasta mitään kauheaa, niin kuin aluksi pelkäsin. Niin suuri osa kodeista on hautakammioita joissa Tautiin kuolleet perheet lahoavat.

Tämä oli joskus paikkakunnan luksuslähiö, sellainen jossa oli Securitasin suoravartiointi. Siispä kivijalat ovat isoja ja tuhkaa paljon. Mustiksi vääntyneet autonromut ovat kookkaita nekin, joissain on kiinni surullinen musta lättänä joka joskus oli peräkärry, jolla kuskattiin venettä.

Niillä veneillä on varmaan lähdetty karkuun sairautta ja levottomuuksia. Palon syttymissyytä ei kukaan tiedä eikä ole mitään organisaatiota joka sitä viitsisi tutkia. Kuvittelen mielessäni että viimeinen lähtijä tuikkasi talon tuleen - jos me emme voi jäädä tähän paratiisiin, ei tätä saa kukaan muukaan. Oli kuiva päivä, tuli levisi talosta toiseen ja poltti poroksi koko lähiön.

Musta, vääntynyt tie, puiden luurangot ja loputtomat tuhkakinokset. Voisin vain katsella niitä. Kuulun paremmin tähän maailmaan kuin siihen vuorovaikutuksen muurahaispesään joka oli ennen. Vanha maailma punnitsi minut ja köykäiseksi havaitsi - tai oikeastaan liian painavaksi


Jossain vaiheessa lakkaan kuitenkin katselemasta ja alan keräillä. Se alkoi aikoinaan ihan vahingossa. Olin löytänyt muodottomaksi sulaneen metallipalasen, tuijottanut sitä aikani ja tajunnut että se oli kultaa. Olisikohan ollut medaljonki? Varmaankin. Pitsimäinen muodostelma olisi voinut olla ketju. Tuli oli sulattanut sen ja nyt se muistutti uudenvuoden tilaa, paitsi että oli puhdasta kultaa.

Olen tallettanut pikku huoneeseeni motellilla näitä löytöjä. Sulaneita aarteita, kiviä, metallia. Tuli on muuttanut joidenkin muodon tuhoamatta niitä. Niille on käynyt kuten maailmalle.


Ei tuhka paljoa poikkea lumesta. Se ei sula kämmenelle kuitenkaan. Eikä kimaltele.

Vai kimalteleeko sittenkin? Aurinko heijastaa terävän säilän takaisin kivijalan sisäpuolelta. Tämä on niitä talonrippeitä joita en ole ehtinyt vielä tutkia.

Ei voi olla totta, ehjä ketju ja kaikki!

Se on pisaran muotoinen riipus. Ketju on täysin ehjä, vähän mustunut vain. Testaan sen lukkoa ryvettyneellä kädelläni. Toimii.

Kuin unessa kiinnitän ketjun kaulaani, vedän hiukseni läpi siitä ja tarkastelen tuhkanpeittämällä rinnallani lepäävää pisaraa. Se säihkyy.

- Tuhkasta nousee timantti, sanoo miesääni takanani.

Säikähdän niin että olen vähällä pissata housuun.


Mustuneen savupiipun vieressä seisoo Ratsastaja. Mies on noin kolmekymppinen, pitkä ja treenattu kuin kuntovalmentaja menneinä aikoina. Hänellä on uudehkot farkut, nahkaliivi, ei paitaa, virttynyt bandannahuivi päässä. Hän on hikinen ja huohottaa.



Ja siinä hän katsoo minua, rumaa tyttöä, Tuhkimoa tuhkan peitossa, timantti kaulassa. En ole ikinä nähnyt timanttia mutta tiedän että kaulallani on sellainen.

Ja kuten aina, kun minua katsotaan, menen melkein paniikkiin. Seison siinä tuhkan peitossa ja tärisen, yritän pyytää katseellani anteeksi rumuuttani.

Miksei tuo mies huomaa sitä? Miksei hän käänny pois? Se ei ole kuitenkaan se mitä kysyn häneltä

- Miksi en kuullut sinua? Viittaan hänen pyöräänsä joka on möykkyisellä tiellä pysäköitynä.
- Tuohon tuli vikaa. Jäin porukasta. Sen pitäisi olla kaupungissa. Olen kaksi päivää taluttanut pyörää. Hidasta hommaa ja kun tie on tässä kunnossa...se mäki oli yhtä helvettiä.

Miehellä on siniset silmät ja oljenvärinen leukaparta. Hän on lähes yhtä tuhkainen kuin minäkin, mutta hikinorot kyntävät tiikerinjuoviaan hänen käsivarsiinsa ja rintaansa.

- Jos nuo tuolla portilla saavat tietää että minä olen täällä, saan rangaistuksen.

Mies miettii hetken sanojani. Sitten hän hymyilee.

- Tehdään diili. Sinä kerrot missä on lähin huoltopiste - ja minä en ole ikinä sinua nähnytkään.

Päätän luottaa.
- Pyörän saat huolletuksi ihan heti tuon portin jälkeen. Siellä on asema. Vain jokunen askel enää ja tasaista tietä. Voit huilata, peseytyä ja syödä Väliportin majatalossa. Maksa näillä, mutta älä kerro mistä sait.

Tarjoan kourallista vääntyneitä jalometallimöykkyjä, mutta mies torjuu ne nauraen.
- Pidä sinä aarteesi, Tuhkimo. Ja ole varovainen kun palaat takaisin. Ehkä vielä nähdään!

Hän kääntyy ja palaa pyöränsä luo. Tuijotan hetken hänen jälkeensä, pyörittelen pisaraa kaulallani. Ehkä vielä nähdään, hän oli sanonut.

Eikä mikään ole niin kuin ennen

2 kommenttia:

  1. Hui vitsi kun näihin pääsee mukaan. Nojauduin tätä lukiessa eteenpäin ja ahmin tätä tekstiä.

    VastaaPoista
  2. Himputti ko kolome kertoo päiväsä on käätävä kurkkaamasa joko uot uutta kirjuuttanna tänne.

    Mie uon ihan kookkusesa pakko myöntee.

    Pirre

    VastaaPoista