Malenan tarina

sana: vahvuus



Emma ei saa rauhaa.

Hän on vatvonut kauppareissua ees taas mielessään. Ei tuntunut reilulta pimittää ihmisten aarteita yhtään pitempään. Niinpä hän on yksi kerrallaan jututtanut jokaista uhraajaa ja sanonut että juuri tämän aarre oli sitä lajia ettei von Bitchiä kiinnostanut. Samalla Emma on varoittanut että toinen ei sanoisi mitään palautuksesta - ja koska aarteet ovat henkilökohtaisia ja rakkaita, on ollut helppo luvata. Eivät ihmiset ole tienneet mitä toinen on antanut - siispä eivät tiedä mitä toinen saa takaisin.

Silti Emmasta tuntuu että hän on kylvänyt salaisuuksia, hyshys-juttuja, tukikohtalaisten keskuuteen. Hän ei pidä ajatuksesta.



Kokoontuminen on parin päivän päästä. Hän on miettinyt Malenan salaisuutta ja mitä sen kertominen merkitsisi yhteisölle. Yhteisössä oli äitejä joiden pojat oli pakkovärvätty. Miten nämä suhtautuisivat? Mitä tapahtuisi jos he karkoittaisivat tytön saarelta?



Hän päättää puhua tytön kanssa kahden.¨

Emma saa tilaisuutensa eräänä päivänä loppukesästä. Mustikkakausi on parhaimmillaan ja saaren rinteet sinisenään marjoja. Hän on poimimassa ja pyytänyt Malenan avukseen. Tyttö lähtee tyynen kyselemättä ja noukkii ahkerasti marjoja.

Puolen päivän tauon aikana hän saa tilaisuutensa. He istuvat rinteessä nauttien leipää ja kuivattua lihaa, sitkeää kuin nahka mutta energiapitoista.

Emma käy suoraan asiaan.



- Sinä olet Fenririn tytär? Etkö olekin?

Malena nyökkää hieman surullisen näköisenä

- Joo. Ja sinä haluat kertoa sen kokoontumisessa?

- Halusin, myöntää Emma. - Nyt en ole enää varma. Salaisuudet eivät ole hyväksi täällä. Pitäisi kertoa.

- Eiköhän niitä ole kaikilla, tähän maailman aikaan. Juttuja joita eivät ikinä kerro.

Tyttö pudistelee karkeat leivänmurut reisiltään.

- Nyt en tosiaan enää ole varma. Miten teihin suhtauduttaisiin? Kuinka moni uskoisi että olette täällä siksi kuin muutkin? Ette vakoilemassa, laskemassa poikia?

Malena luo pitkän jäänsinisen katseen Emmaan.

- Etkö sinä epäile? Että me olemme tiedustelutehtävissä täällä? Kun kerran tiedät.



Emma tutkii tarkoin mieltään. Epäileekö hän vahvaa hiljaista keski-ikäistä naista? Ja tätä poikkeuksellista tyttöä jolla on sotapäällikkö-isänsä silmät? Hän tietää miltä Fenrir näyttää, hän on joskus nähnyt tämän kasvoista kasvoihin. Hän on saanut mennä rauhassa, hän ei ole kiinnostanut miestä.



- En. Te olette täällä turvaa hakemassa kuten kaikki muutkin. Haluaisin vain tietää miten Fenririn tytär voi olla suojaton? Eikö hän antaisi parhaat luottomiehensä henkivartijaksesi.



- Hän antoikin. Siitä kaikki lähti.

Tyttö puree huultaan ja katsoo hetken rävähtämättä eteensä. Se on hänen tapansa pidättää kyyneleitä. Emma odottaa rauhallisena jatkoa.



- Äiti kuoli Tautiin. Veljet myös. Isä - no, hän oli hyvä kaikessa mitä teki. Hyvä johtaja, hyvä suunnittelija, hyvä urheilija. Se että hänestä tuli juuri se jota sanotaan Fenririksi - no, jos olisin ollut tarpeeksi vanha olisin voinut lyödä vetoa asian puolesta.



- Mutta minä olin nuori, ikävöin äitiä ja veljiä. Minulla oli Meri - hän on äitini sisko, niitä jotka paranivat Taudista - ja minulla oli Tanita. Tanita oli niin kuin minä, hänellä oli vain isä ja tämä oli ensimmäinen joka liittoutui isäni kanssa. Meistä tuli ystävät, paremmat kuin kenestäkään. Nyt on naisten yhteisöjä, vapaita ja vähemmän vapaita, mutta me elimme koulutusleirissä. Hyvin vartioituna. Isä todellakin laittoi luottomiehensä seuraamaan meitä kaikkialle. Meri, minä ja Tanita olimme ainoat naiset leirissä. Siellä ollaan pitkään.

Emma ymmärtää mihin ollaan tulossa.

- Sinä päivänä oltiin saatu vanki vastapuolelta. Häntä kuulusteltiin. Isä lähetti meidät silloin pois. Lähdimme nelisin metsään. Se on paikka jossa on kallioita ja vanhoja ampumahautoja. Äänet..no joo, äänet eivät kuuluneet sinne asti. Eivätkä sieltä leiriin.



- Tanita huomasi jossain vaiheessa että Meri puuttui joukosta. Hän löytyi seuraavana päivänä; vartijamme oli hyvin koulutettu. Hän pystyi iskemään naisen tajuttomaksi ja raahaamaan pensaikkoon piiloon, ilman että kaksi tyttöä huomasi.

- Olisi ajatellut että hän olisi ottanut tarpeeseensa siinä tilanteessa. Mutta Meri ei käynyt hänelle. Meri oli liian vanha. Hän tykkäsi nuoremmista. Niin nuorista ettei vielä ollut rintoja. Se oli sitten Tanita. Hän oli minua vähän nuorempi, yksitoista silloin. Mieluummin olisin jäänyt leiriin. On huutoja - ja on huutoja.



Malena nieleksii ja nieleksii. Emmaa puistattaa.



- Sitten jälkeenpäin. Minä pyyhin Tanitan puhtaaksi. Minä puoleksi raahasin, puoleksi talutin hänet leiriin. Sitten tuli Meri..ja lopulta löytyi meidän vartijamme. Osa hänestä haudattiin mereen. Kädet ja...no niin, kaikki millä hän oli kajonnut Tanitaan irrotettiin ja hilattiin puunlatvaan. Ennen kuin hän kuoli. Tanitan isä leikkasi ne itse.



- Ne päivät olivat siis huutoa täynnä. Mutta Tanita oli hiljaa. Hän ei sanonut enää koskaan mitään. Löytyi vain kellumasta rantavedestä naamallaan viikkoa myöhemmin. Oli kävellyt mereen itse.

- Silloin isä päätti lähettää minut pois. Minut ja Merin.



- Minä en ikinä unohda viimeistä yötä. Isä käveli edestakaisin, tunnista toiseen. Aina välillä hän puhui: "Hän ei voi lähteä, hän ei voi jäädä. Minä maksan kaikista noista pojista. Minä kärsin saman. Menetän ainoani"

- Isä tiesi, tietysti, tästä saaresta. Moni Ratsastaja tiesi myös. Mutta isän sana painaa paljon. Jos hän sanoo ettei tätä saarta ole, tätä ei ole. Niinpä meidät tuotiin mahdollisimman lähelle. Se naamioitiin ratsiaksi. Isä itse oli mukana. Hän käy kauppaa Von Bitchin kanssa ja käski tämän pitää huolta ettei minulta puutu mitään. Siksi halusin mukaan kauppamatkalle. Siksi sain kaiken mitä pyysin. Kun kirjoitin isälle viestiä. Enhän minä kirjoittanut niitä kaikkia tavaroita tietenkään. Yritin vain miettiä mitä me tarvitsimme.
- Tajusin sen, Emma sanoo. Hänet täyttää valtava hellyys ja sääli tätä lasta kohtaan.
- Jos sinä tahdot kertoa, niin kerro. Tai vaihtoehtoisesti minä kerron. En minä usko että siitä on hyötyä. Ihmiset haluavat karkottaa minut saarelta jos tietävät. Sudenpenikoista kasvaa isoja susia. Niitä pelätään ja metsästetään.

- Mutta jos sinut karkoitetaan...
- ...tämä saari ilmestyy takaisin kartalle. Ymmärrätkö sinä?

Malenan katseessa on tuskaa.

Juttuhetki on ohi. Vaitonaisina he keräävät marjaämpärinsä täyteen. Ennen kuin he poistuvat metsästä, pysäyttää Emma Malenan pellon laitaan.

- Se voi joskus tulla ilmi. Joku toinenkin huomaa. Tai tulee joku pakolainen joka tuntee teidät.
- Se on aina mahdollista. Mutta minä kestän sen että jokainen päivä voi olla viimeinen. Kestätkö sinä että tiedät muttet kerro?

Emma katsoo tyttöä, pelätyn sotapäällikön tytärtä. Tyttöä jonka ainoa ystävä on raiskattu hänen silmiensä edessä. Tyttöä joka on nähnyt kidutuksia ja teloituksia Tyttöä joka on luopunut isästään.

Tyttö katsoo pellon poikki. Vasaran naputus kuuluu iltapäivässä. Uuden rakennuksen tukipuita pystytetään. Väkeä odotetaan lisää.

Emma nyökkää kestävänsä. Hän tarttuu Malenaa kädestä ja tuntee miten tytön vahvuus virtaa häneen kun he kulkevat pellon poikki liittyäkseen muihin.