Väliportilla

(sana: riista)

Markuksen uni on täynnä ääniä ja kuvia joita mikään ei häädä pois.

Juoksevien jalkojen jytinää. Kirkumista. Vanha nainen joka lyyhistyi rinteeseen ja tallautui jalkoihin. Äitejä itkevine lapsineen.

Mutta ennen kaikkea kumppaneiden ääniä. Voitonhuutoa, metsästyksen ahnasta riemuhuutoa. Satimeen ajettuja ihmisiä ja heidän joukossaan olleita poikia jotka raastettiin talteen.

Markus hätkähtää hereille. Näkeekö hän edelleen unta? Tyttö on taas tuossa mutta puhtaana. Tytön hiukset on kasattu niskaan ja päällä on iso, leukaan asti napitettu paita. Kädessä tytöllä on froteepyyhe jolla hän arasti taputtelee miehen hikistä otsaa.
- Tuhkimo, hän kuiskaa.
- Sinä näit painajaista. Minä lakaisin terassia ja seinä tömähti. Sitten sinä huusit.
- Mitä minä huusin? havahtuu Markus
- "Riistaa". Sitten jotain mistä en saanut selvää. Sitten "Mitä seuraavaksi? Jalkarautoja?".


Markus huokaisee ja nousee istumaan. Tyttö perääntyy pari askelta ja väistää hänen katsettaan.
- Niin siis, minä olen töissä täällä Väliportin majatalossa, tyttö sanoo kiireesti. - Teen yövuoroja. Mulla on avain näihin kaikkiin. En minä ajatellut viedä mitään. Mutta kun sinä huusit...minä teen yövuoroja siksi...että minäkään en uskalla nukkua..

- Onko meikäläiset vieneet sulta isän? Tai veljiä? Ehkä poikaystävän?
- Ei tarvi tehdä pilaa!


Tyttö loukkaantuu selvästi, sulkeutuu, kääntyy pois.

- Hei, mitä minä sanoin? Anteeksi jos loukkasin. Mutta en minä mistään pilaa tehnyt. Aika vähän nauramista tässä elämässä on.



Tyttö kääntää päätään, vilkaisee olkansa yli. Tytön leuan linja on kaunis, iso paita ei kätke vahvan pyöreän olkapään muotoa

- Älä sitten puhu poikaystävistä. Niin, ja mulla ei ollut veljiä. Isä kyllä, mutta kuoli Tautiin.

- Hei. Aloitetaan alusta. Mikä sun nimi on? En viitsisi sanoa Tuhkimoksi.

- Karla. Kirjoitetaan koolla.

- Markus.


Mies ojentaa kätensä ja tyttö tarttuu siihen pienen epäröinnin jälkeen.



- Eli sinä pelkäät pimeää? Markus kysyyy

- Joo, vastaa Karla. - Ei mitään tekemistä nykyajan kanssa. Mä olen pelännyt pimeää aina. Saitko muuten pyörän kuntoon? Teikäläiset on jo lähteneet eteenpäin mutta...

- Ei minun pyörässä mitään vikaa ollut.


Se vain luiskahtaa Markukselta ja hän kiroaa mielessään. Mutta Karla ei kysele vaan toteaa:

- No. Jos sinä olet valmis taluttamaan tuon kokoista rohjaketta pari kokonaista päivää niin sulla täytyy olla hyvä syy.

Ja kuin ajatus, tyttö on hävinnyt ovesta. Markus kuulee hänen avaavan seuraavan oven, tyhjän huoneen.


Markus ei pidä kiirettä toisten ratsastajien perään. Hän syö hyvin, nukkuu ja yrittää etsiä Karlaa majatalon tyttöjen joukosta. Turhaan. Ei niin että tytöistä olisi pulaa. Varmasti jokunen oli päässyt ratsastajien kyytiin ja nämä toiset kanaset yrittivät kaikkensa että hän ottaisi jonkun heistä mukaansa.

Markuksen rääkätyssä päässä alkaa soida menneen maailman jytisevä lyriikka

"takana on raskas retki metsän siimeksessä
olalla kirves ja riista, polte sydämessä
eteenpäin vie askel halun, läpi hangiston
voimistuttaa tieto siitä mitä perillä on"

Markus tuntee halua yökätä ja pakenee paikalta, tyttöjen jäädessä katsomaan hämmentyneinä. Onko hän yhtään toisia parempi? Hänhän värväytyi vapaaehtoisesti. Mutta viimeinen jahti...

Sekin päivä kallistuu iltaan Markus purkaa tavaransa ja kaivaa esiin huolellisesti piilotetun pullon. Pullo on muovia ja sen etiketissä on siniristilippu. Hän kaataa lasiseen hammasmukiin jonka on napannut huoneensa pesualtaan reunalta. Lasi täyttyy kolmannekseen. Viina polttaa mutta vaimentaa tärinän. Toinen kulaus. Kolmas.
- Sinä värväydyit itse, hän sanoo itselleen. Kurjaa juttuseuraa, mutta tyhjää parempaa.
-Fenririn jengissä ei selviä hengissä, hän toteaa peilikuvalleen.

Hän päättää juoda itsensä sammuksiin ja ajaa täydellisesti toimivalla pyörällään seuraavana päivänä kalliolta mereen. Se tuntuu maailman parhaalta idealta.

Joku koputtaa oveen. Ujo, epäröivä koputus, käden ei tarvitse tapailla aseen perää.

Markus avaa oven ja horjahtaa hämmästyksestä nähdessään Karlan.

- Mikset tullut avaimilla?
- Sinä et nähnyt painajaisia, Karla sanoo; harmaat silmät rekisteröivät Suomi-viinapullon pöydällä mutta ilme ei muutu.

- En nähnyt painajaisia. Minä elän painajaista. Ihmisiä, onko niitä?

Karla pujahtaa ovesta sisään.

- Me olimme etsimässä poikia. Isolla porukalla. Toiset ajoivat ihmiset liikkeelle ja yhteen, toiset pysäyttivät umpikujaan. Se oli jumalauta poroerottelua! Mitä seuraavaksi? Jalkarautoja? Ansakuoppia? Ihmisille!

Karla kuuntelee tyynenä Markuksen purkausta. Mies herää tuijottamaan tyttöä.

- Mitä sinä hölmö täällä teet? Etkö ole kuullut tätä - "mies taistonhaluinen saa mitä ansaitsee, joten miellytä ja palvele, tai hän rankaisee."

Markuksen hämmästykseksi Karla purskahtaa nauruun.

- Tuo oli mennyttä aikaa jo ennen tautia, hän sanoo ja istuutuu Markuksen viereen. Mies tarjoaa hänelle hammasmukia ja yllättyy kun tyttö kulauttaa polttavan juoman kurkkuunsa.

- Sinä et siis pelkää? hän kysyy.
- Ei nuo koske minua, Karla huomauttaa.
- Kuinka moni lähti meikäläisten mukaan? Sinun työkavereista? Pojat tulivat metsästämästä, monellako tarakalla oli tyttö, kun he lähtivät?
- Viidellä, Karla sanoo.
- Siksikö sinä työskentelet öisin? Ettei kukaan valitse sinua? Etkö halua pois?
Karla repeää vielä hurjempaan nauruun jossa kuuluu jo nautittu alkoholi.
- Älä viitsi. Kun niillä on kaikki nuo niin miksi ne valitsisivat minut? KATSO minua.
- Koko ajan, Markus sanoo. - Ja sinä et tykkää siitä.
- Läski lehmä ei tykkää, totta, Karla sanoo haastaen.
Jaha. Siitä on kyse, Markus ymmärtää.

- No kuulostaisikos tämä vähän paremmalta? Tuoreempaa se ainakin oli, silloin ennen:

"Ei kauneus oo rumuutta kauniimpaa/ ruma on kaunis ja kaunis rumaa/ Jos ruma on suoraa ja kaunis väärää/kuka kauniin säätää ja ruman määrää"

Markuksen äänellä ei olisi ikinä menty edesmenneen Idols-kilpailun jatkoon. Mutta Karlan silmät täyttyvät kyynelistä. Eikä hän vastustele kun mies vetää hänet viereensä.

- Mut sun lähelläs mieli peilityyni on, kuiskaa Markus eikä se ole enää sitaatti.