(sana: susi)
Katsokaamme miestä jolla on vaatimaton mutta hyvin rakennettu ja tarkoin vartioitu asuinpaikka. Hirsihuvila kukkulalla, ympärillään tähystystorneja. Nekin on rakennettu tukevasti puista ja niitä on neljä. Kussakin on konekiväärillä varustettu vartija.
Paikkaa kutsutaan Suden taloksi. Sitä ympäröi rinne ja iso kenttä johon on pystytetty parakkeja. Mies muistaa käyneensä koulua joskus pienenä tuollaisessa parakissa. Se oli tilapäisjärjestely, kun oma koulu oli remontissa
Mies valvoo. Hän voisi toki nukkua, vartiomiehiin voi luottaa. He valvovat - mahdollisesti jokunen äidinikävästä kärsivä poika nyyhkyttää jossain parakissa. Sitä varten parakeissa on ohjaajat. Nämä pojat ovat hänelle uskollisia, mutta heissä on empatiakykyä jonka avulla he huolehtivat heikommistaan. Mies on valinnut heidät itse, käyttäen sitä taitoa. joka toi hänen perheelleen vaurautta vanhassa maailmassa.
Hassua että sitä sanottiin silloin headhuntingiksi.
Tämä ihmistuntemus on tehnyt hänestä sen mikä hän on tänään. Hän on pelätty mutta ennen kaikkea aidosti kunnioitettu sotapäällikkö. Hän ei pidä pakkovärväyksistä mutta ymmärtää niiden välttämättömyyden. Vastapuolella on lukumääräinen ylivoima ja kulttuurin tuoma auktoriteetti takanaan.
Yhden kohtalokkaan kerran miehen ihmistuntemus on pettänyt. Hän on tehnyt pedofiilista luottomiehensä ja uskonut kalleimpansa, ainoan jäljellä olevan lapsensa tämän huostaan. Se sairas paskiainen oli jättänyt hänen lapsensa rauhaan ja ottanut vierestä mutta erehdys oli käynyt kalliiksi. Pieni tyttö oli hukuttautunut, hänen ystävänsä ja luottomiehensä oli ampunut itseään päähän ja hän oli joutunut lähettämään oman lapsensa pois. Malena varttui naiseksi ja leiri oli miehiä täynnä.
Hän tietää saaresta ja siellä olevista miehistä jotka eivät tahdo hänen joukkoihinsa. Hän on pyyhkinyt saaren kartalta, ja niin suuri on hänen luontainen kykynsä vakuuttaa muita, ettei kukaan hänen omistaan kapinoi. Siksi Malena on turvassa.
Ja siksi aamuyö on suden hetki.
Mies jonka muuttunut maailma tuntee Fenririnä, hypistelee ruutupaperia käsissään. Käsiala on Malenan, muutama lyhyt rivi. Ainakin kolme viikkoa sitten tyttö on ollut elossa. Hän silittää hellävaroen polaroidia josta häntä katsovat silmät, hänen omiensa kaltaiset.
Tyttö on niin iso jo.Täyttää viisitoista. Vielä viime vuonna tähän aikaan, kun suden hetki on herättänyt Fenririn, hän on voinut hiipiä ovelle katsomaan nukkuvaa Malenaa.
Fenririn selviytymiseen ja nousuun on vaikuttanut moni seikka. Ihmistuntemus, kyky tarttua tilaisuuksiin, panna toimeksi silloin kun täytyy, kunnianhimo ja monet käytännön kyvyt. Mutta ennen kaikkea hän on osannut hillitä tunteensa ja jättää menneen taakseen.
Kun hän Taudin iskiessä hautasi vaimonsa ja kaksi poikaansa, hän oli rajusti työntänyt oman tuskansa syrjään. Hän tajusi ajoissa sen mitä moni vieläkin mietti harhaillessaan irrallaan tyhjässä maassa ja oman päänsä pimeydessä - että Tauti otti kenet tahtoi ja jätti jotkut ottamatta. Fenrir ei jäänyt miettimään miksi juuri hänen rakas vaimonsa, miksi hänen lupaavat poikansa. Miksi eivät he, jos kerran miljoonat muutkin?
Hän ei liioin tuhlannut aikaa Taudin alkuperän pohtimiseen. Ja ennen kaikkea hän keskittyi suojelemaan ja hoivaamaan jäljelle jäänyttä lasta. Hän antoi tytön itkeä itkunsa ja hellävaraisesti suuntasi tämän ajatukset elämään ja tulevaan. Hän hoiti kälynsä Merin
terveeksi, liittoutui muutaman eloonjääneen kanssa ja aloitti uuden historian kirjoittamisen tukahduttamalla ryöstelyn ja mellakat kotiseudullaan. Ja vaikka äidit jo piilottelivat lapsiaan häneltä - totuus oli että iso osa hänen joukkoihinsa liittyneistä oli tullut hänen luokseen omasta tahdostaan. Kun ei muitakaan ollut.
Mutta suden hetkiä tulee hänellekin. Hän havahtuu vuoteestaan hikisenä ja vapisevana, tuska jonka hän on padonnut huolellisesti, hyökyy armotta päälle. Kunnioitettu johtaja ja strategi, pelätty Fenrir-susi uikuttaa kuin piesty ja nälkäiseksi jätetty koiranpenikka herätessään menetystensä ja niitä seuranneiden tekojensa puremana ja riepottelemana.
Niinpä jos hän joskus haetuttaa luoksensa naisen, tämä viedään pois ennen yötä. Kukaan ei nuku hänen luonaan. Ja nyt ei ole enää edes lasta jonka rauhallista hengitystä ja tummia tyynylle leviäviä hiuksia hän voisi katsoa ja rauhoittaa suitsissaan tempoilevan mielensä.
On vain paperinpala ja valokuva.
Ja ansaitseeko hän muuta? Selvää on mitä äidit ympäri maata vastaisivat. Mutta tässä maailmassa ei ole enää tällaisia kysymyksiä.
Fenrir katsoo tyttärensä kuvaa ja jostain mielen pimeydestä lennähtää järjetön ajatus, kuin valkoinen, hieman pökertynyt lintu.
Malena tuo oikean ja väärän takaisin maailmaan.
Fenrir pudistaa päätään ajatukselle. Se ei kuitenkaan jätä häntä rauhaan tulevina päivinä.
sunnuntai 12. huhtikuuta 2009
perjantai 10. huhtikuuta 2009
Ohikulkija
(sana: silmä)
Monet pitävät Yksisilmäistä ohikulkijaa uuden maailman legendana.
Sana "urbaanilegenda" on yhtä kuollut kuin vanha maailma. Kaupunkitarinat, ne hulluimmatkin, ovat nykyisin tosia. Mies joka on noussut umpeen luodusta joukkohaudasta tai nainen joka kävelee öisin kadulla laulaen kehtolauluja ja katoaa jos joku katsoo häneen suoraan. Edellinen on Fenririn tähystäjänä ja jälkimmäinen asuu kaupungissa joka tunnettiin Kouvolana. Hän vaeltaa nykyisin harvemmin; keväisin tulee useamman yön vaellusjaksoja ja joku tietää kertoa että ne ovat hänen sijaislastensa kuolinpäivien öitä.
Yksisilmäinen ohikulkija tunnetaan toisellakin nimellä. Jotkut sanovat häntä Nimettömäksi Auttajaksi. Hän on liian iäkäs värvättäväksi mutta hyväkuntoinen ikäisekseen. Kukaan ei tiedä hänestä mitään sillä hän puhuu vähän jos ollenkaan. Hän kiskoo kuiville suohon juuttuneen äidin jonka lapset parkuvat hätäänsä, ja jatkaa matkaa. Hän tyrehdyttää verenvuodon aitaa korjaavan miehen reidestä - mies joka editoi joskus uutisia ei ollut tottunut leikkaamaan mitään kirveellä. Hän viettää kokonaisen yön kallionkielekkeellä ja puhuu hiljaa nuoren naisen korvaan. Aamunkoitteessa hän taluttaa poikavauvaa sylissään pitävän naisen leiriin ja luovuttaa kaksikon huojentuneiden matkakumppanien joukkoon. Hän työntää luotaan kiitoksia hokevan vanhemman naisen, käskee tämän vahtia nuorempaa paremmin ja jatkaa matkaa. Ei palkkiota avusta, ei keskustelua, ei kysymyksiä.
Hän torjuu toisten vaeltajien kutsut nuotiolle. Hän ei koskaan ole missään kahta päivää kauempaa, jollei joku tarvitse apua. Hän ei ole aseistautunut. Kenelläkään ei tunnu olevan syytä ryöstää häntä ja jos joku kävisi hänen kimppuunsa, miksi hän puolustautuisi?
Hän ei silti vastustele kun Markus ja Karla kiskovat hänet eräänä yönä ylös soramontusta jonne hän on vierinyt pari päivää aikaisemmin. Hän antaa Markuksen lastoittaa murtuneen käsivartensa, antaa Karlan ruokkia häntä pussikanasopalla jota tyttö keittää retkikeittimellä.
Hän ei kuitenkaan esittele itseään vaikka toiset sanovat nimensä. Eikä se ole tarpeen.
- En kysy kun et tahdo, sanoo Karla. - Ole sitten se joksi sinua on kutsuttu matkan varrella. Yksisilmäinen ohikulkija.
Jostain syystä tämä kyselemättömyys alkaa kaivella Ohikulkijaa. Hän ei suostu myöntämään että autettujen uteliaisuus on ollut se viimeinen itsekunnioituksen korsi johon hän on voinut takertua. Nyt on kaikki päälaellaan. Tämä kummallinen pari - motoristi ja teinityttö, vanhan maailman termejä käyttääksemme! - on auttanut häntä, eikä kysele.
- Oletko kertonut Markukselle? hän kysyy Karlalta eräänä päivänä.Aamu on koittanut ja nuorempi mies on jo vetäytynyt levolle. Tyttö on juossut pusikkoon pissalle kerran jos toisenkin ja tapa jolla tämä kyykistyy retkikeittimen äärelle kertoo harjaantuneelle, jäljellä olevalle silmälle paljon.
- Niin mitä?
Tyttö väistelee. Tietää siis mitä Ohikulkija aikoo kysyä.
- Tiedätkö edes milloin on laskettu aikasi?
- No en minä ihan pöljä ole, tiuskahtaa Karla posket punaläikikkäinä. - Minä luen lehtiä. Yhdessä oli sellainen kiekko. Ensi kesäkuussa, nyt en vaan ole varma, yhdestoistako se oli vai kahdeskymmenes eka.
- Kannattaisiko sitten kertoa?
- Ethän sinäkään kerro mitään! Minun on pakko, tuli mitä tuli, mutta mistäs tiedät vaikka sinunkin olisi, piankin?
Karla on vain turhautunut ja sanoo mitä sylki suuhun tuo. Tietämättään hän osuu kuitenkin asian ytimeen. Ohikulkija vavahtaa mutta naamioi sen taitavasti vaihtamalla asentoa.
- Kerro tai kuole. Niin siinä tosiaan voi käydä. Mitäs jos kuolen mieluummin?
Karla pelästyy kun Ohikulkija alkaa yhtäkkiä laulaa menneen maailman laulua
"Mua tuijottakaa
mua kaikkien nuolemaa
minä menen, en pelkää toveri kuolemaa
Hänen kanssaan minä lähden
sielunkellotkin jo löi
Minä menen, takaisin en ikävöi"
Karla tunnistaa laulun. Klovni heittää veivin. Isä oli kuunnellut laulun tekijää mielellään. Siinä oli ollut mies, jonka ääni ei ollut kummoinen mutta jonka sanat elivät väkevinä vieläkin vaikka maailma oli mullistunut rajusti.
Itse asiassa ne sopivat tähän maailmaan melkein paremmin.
- Miksi sinulla on vain yksi silmä? Karla kysyy äkkiä, kuin kolmevuotias.
- Vastaus löytyy Raamatusta. Eiköhän jossain sellaisiakin loju. Yksi juttu siinä kyllä meni pieleen. Sielu joutuu turmioon silti.
- Mutta tuo on vasen silmä, Karla kuiskaa.
- Katos tyttöä! Hyvä muisti. Vai kasvoitko uskovaisperheessä?
- En. Mutta tykkään lukea, tyttö sanoo lyhyesti.
He tuijottavat hetken toisiaan, tyttö joka kantaa uutta elämää ja yksisilmäinen mies, joka on ollut mukana hävittämässä vanhaa, alusta asti.
Silloin aikanaan kun hän havahtui siihen mitä oli saanut aikaiseksi ja mitä ei enää voinut pysäyttää, hän oli yrittänyt sokaista itsensä. Oikean silmän oli pelastanut sairastunut kollega. Mies oli ponnistanut voimansa ja hyökännyt, lukinnut Ohikulkijan veriset kädet omiinsa.
- Perkele, katsot tämän loppuun asti. Minä kuolen tähän mutta sinä et tapa itseäsi etkä edes revi silmiä päästäsi. Sinä katsot tämän loppuun asti ja pelastat minkä voit. Olkoon se sinun palkkiosi!Tai rangaistuksesi, miten vaan.
Kollega oli kähissyt naurua, silmät kuumeesta kiiltäen. Miehen pulssi oli tykyttänyt kiitoravia Ohikulkijan kättä vasten ja tämä oli tiennyt että kollegan aika oli melkein loppu. Sydän ei kestäisi enää kauaa. Eikä sitten kestänytkään.
Mutta tätä Ohikulkija tutkii vain mielessään. Hän katsoo tyttöä ja kohauttaa olkapäätään.
Eikä Karla kysy enempää. Hän tuntee ytimiään myöten olevansa tiedon kynnyksellä muttei halua astua siitä ovesta. On tämä päivä ja Markus ja salaisuus joka hänen pitää kertoa ihan pian. Se saa riittää.
Ja iltapäivällä kun he Markuksen kanssa heräävät, Ohikulkija on poissa.
Monet pitävät Yksisilmäistä ohikulkijaa uuden maailman legendana.
Sana "urbaanilegenda" on yhtä kuollut kuin vanha maailma. Kaupunkitarinat, ne hulluimmatkin, ovat nykyisin tosia. Mies joka on noussut umpeen luodusta joukkohaudasta tai nainen joka kävelee öisin kadulla laulaen kehtolauluja ja katoaa jos joku katsoo häneen suoraan. Edellinen on Fenririn tähystäjänä ja jälkimmäinen asuu kaupungissa joka tunnettiin Kouvolana. Hän vaeltaa nykyisin harvemmin; keväisin tulee useamman yön vaellusjaksoja ja joku tietää kertoa että ne ovat hänen sijaislastensa kuolinpäivien öitä.
Yksisilmäinen ohikulkija tunnetaan toisellakin nimellä. Jotkut sanovat häntä Nimettömäksi Auttajaksi. Hän on liian iäkäs värvättäväksi mutta hyväkuntoinen ikäisekseen. Kukaan ei tiedä hänestä mitään sillä hän puhuu vähän jos ollenkaan. Hän kiskoo kuiville suohon juuttuneen äidin jonka lapset parkuvat hätäänsä, ja jatkaa matkaa. Hän tyrehdyttää verenvuodon aitaa korjaavan miehen reidestä - mies joka editoi joskus uutisia ei ollut tottunut leikkaamaan mitään kirveellä. Hän viettää kokonaisen yön kallionkielekkeellä ja puhuu hiljaa nuoren naisen korvaan. Aamunkoitteessa hän taluttaa poikavauvaa sylissään pitävän naisen leiriin ja luovuttaa kaksikon huojentuneiden matkakumppanien joukkoon. Hän työntää luotaan kiitoksia hokevan vanhemman naisen, käskee tämän vahtia nuorempaa paremmin ja jatkaa matkaa. Ei palkkiota avusta, ei keskustelua, ei kysymyksiä.
Hän torjuu toisten vaeltajien kutsut nuotiolle. Hän ei koskaan ole missään kahta päivää kauempaa, jollei joku tarvitse apua. Hän ei ole aseistautunut. Kenelläkään ei tunnu olevan syytä ryöstää häntä ja jos joku kävisi hänen kimppuunsa, miksi hän puolustautuisi?
Hän ei silti vastustele kun Markus ja Karla kiskovat hänet eräänä yönä ylös soramontusta jonne hän on vierinyt pari päivää aikaisemmin. Hän antaa Markuksen lastoittaa murtuneen käsivartensa, antaa Karlan ruokkia häntä pussikanasopalla jota tyttö keittää retkikeittimellä.
Hän ei kuitenkaan esittele itseään vaikka toiset sanovat nimensä. Eikä se ole tarpeen.
- En kysy kun et tahdo, sanoo Karla. - Ole sitten se joksi sinua on kutsuttu matkan varrella. Yksisilmäinen ohikulkija.
Jostain syystä tämä kyselemättömyys alkaa kaivella Ohikulkijaa. Hän ei suostu myöntämään että autettujen uteliaisuus on ollut se viimeinen itsekunnioituksen korsi johon hän on voinut takertua. Nyt on kaikki päälaellaan. Tämä kummallinen pari - motoristi ja teinityttö, vanhan maailman termejä käyttääksemme! - on auttanut häntä, eikä kysele.
- Oletko kertonut Markukselle? hän kysyy Karlalta eräänä päivänä.Aamu on koittanut ja nuorempi mies on jo vetäytynyt levolle. Tyttö on juossut pusikkoon pissalle kerran jos toisenkin ja tapa jolla tämä kyykistyy retkikeittimen äärelle kertoo harjaantuneelle, jäljellä olevalle silmälle paljon.
- Niin mitä?
Tyttö väistelee. Tietää siis mitä Ohikulkija aikoo kysyä.
- Tiedätkö edes milloin on laskettu aikasi?
- No en minä ihan pöljä ole, tiuskahtaa Karla posket punaläikikkäinä. - Minä luen lehtiä. Yhdessä oli sellainen kiekko. Ensi kesäkuussa, nyt en vaan ole varma, yhdestoistako se oli vai kahdeskymmenes eka.
- Kannattaisiko sitten kertoa?
- Ethän sinäkään kerro mitään! Minun on pakko, tuli mitä tuli, mutta mistäs tiedät vaikka sinunkin olisi, piankin?
Karla on vain turhautunut ja sanoo mitä sylki suuhun tuo. Tietämättään hän osuu kuitenkin asian ytimeen. Ohikulkija vavahtaa mutta naamioi sen taitavasti vaihtamalla asentoa.
- Kerro tai kuole. Niin siinä tosiaan voi käydä. Mitäs jos kuolen mieluummin?
Karla pelästyy kun Ohikulkija alkaa yhtäkkiä laulaa menneen maailman laulua
"Mua tuijottakaa
mua kaikkien nuolemaa
minä menen, en pelkää toveri kuolemaa
Hänen kanssaan minä lähden
sielunkellotkin jo löi
Minä menen, takaisin en ikävöi"
Karla tunnistaa laulun. Klovni heittää veivin. Isä oli kuunnellut laulun tekijää mielellään. Siinä oli ollut mies, jonka ääni ei ollut kummoinen mutta jonka sanat elivät väkevinä vieläkin vaikka maailma oli mullistunut rajusti.
Itse asiassa ne sopivat tähän maailmaan melkein paremmin.
- Miksi sinulla on vain yksi silmä? Karla kysyy äkkiä, kuin kolmevuotias.
- Vastaus löytyy Raamatusta. Eiköhän jossain sellaisiakin loju. Yksi juttu siinä kyllä meni pieleen. Sielu joutuu turmioon silti.
- Mutta tuo on vasen silmä, Karla kuiskaa.
- Katos tyttöä! Hyvä muisti. Vai kasvoitko uskovaisperheessä?
- En. Mutta tykkään lukea, tyttö sanoo lyhyesti.
He tuijottavat hetken toisiaan, tyttö joka kantaa uutta elämää ja yksisilmäinen mies, joka on ollut mukana hävittämässä vanhaa, alusta asti.
Silloin aikanaan kun hän havahtui siihen mitä oli saanut aikaiseksi ja mitä ei enää voinut pysäyttää, hän oli yrittänyt sokaista itsensä. Oikean silmän oli pelastanut sairastunut kollega. Mies oli ponnistanut voimansa ja hyökännyt, lukinnut Ohikulkijan veriset kädet omiinsa.
- Perkele, katsot tämän loppuun asti. Minä kuolen tähän mutta sinä et tapa itseäsi etkä edes revi silmiä päästäsi. Sinä katsot tämän loppuun asti ja pelastat minkä voit. Olkoon se sinun palkkiosi!Tai rangaistuksesi, miten vaan.
Kollega oli kähissyt naurua, silmät kuumeesta kiiltäen. Miehen pulssi oli tykyttänyt kiitoravia Ohikulkijan kättä vasten ja tämä oli tiennyt että kollegan aika oli melkein loppu. Sydän ei kestäisi enää kauaa. Eikä sitten kestänytkään.
Mutta tätä Ohikulkija tutkii vain mielessään. Hän katsoo tyttöä ja kohauttaa olkapäätään.
Eikä Karla kysy enempää. Hän tuntee ytimiään myöten olevansa tiedon kynnyksellä muttei halua astua siitä ovesta. On tämä päivä ja Markus ja salaisuus joka hänen pitää kertoa ihan pian. Se saa riittää.
Ja iltapäivällä kun he Markuksen kanssa heräävät, Ohikulkija on poissa.
keskiviikko 8. huhtikuuta 2009
Merkitty mies
(sana: leima)
Olemme ajaneet puolitoista vuorokautta kun se tapahtuu.
Matkan varrelta kyytiin ei ole poimittu muita kuin Marianne ja minä. Me kyyhötämme avolavalla edelleen kahdestaan, tarkoin vahdittuina. Tämän yhden yön olemme nukkuneet erillämme eikä kenellekään Ratsastajista ole tullut mieleen että Marianne olisi tyttö. Näen sen hänen rauhoittavasta katseestaan kun meidät aamulla tönitään hereille ja kiireisen pannukahvi- ja leipäaamiaisen jälkeen komennetaan takaisin lavalle.
Kukaan ei edes ehdi huutaa "puu kaatuu" kun puu todellakin kaatuu. Poikki ajamamme tien. Ja äkkiä on vain kaatuvien moottoripyörien, sinne tänne singahtelevien Ratsastajien, soran ja ilmalennon sekamelska. Marianne, ehdin ajatella ennen kuin tanner vie tajunnan.
Havahdun liikkeeseen. Näkökenttäni on sumean punertava, haistan oman vereni. Onko tuo mikä roikkuu silmilläni todellakin pala otsanahkaani? Mieluummin en ajattele asiaa
Minua retuutetaan kaksin käsiparein. Sävähtäen tunnistan toisen linnunluisen rakkaan käden otteen. Toinen käsipari on vieras, selkeästi miehen ote. Nilkkaa vihloo, se on ilmeisesti saanut osansa ilmalennosta. Paljon myöhemmin selviää että sijoiltaan mennyt nilkka pelasti henkeni - jollei se olisi takertunut pensaaseen olisin tömähtänyt tantereeseen paljon kovemmin ja jotain olisi todennäköisesti revennyt sisälläni - maksa, aortta, whatever - ja siihen olisin jäänyt.
Marianne selvisi tanssijan käsittämättömin refleksein, tekemällä voltin ilmassa ja päätymällä jaloilleen keskelle kaaosta jossa oli palavia moottoripyöriä ja kuolleita ja vaikeasti loukkaantuneita ihmisiä.
Mutta kaikesta tästä puhumme vasta myöhemmin. Juuri nyt minua raahataan pitkin ojan pohjaa, silmäni ovat sumeat, nilkkaa sattuu, oksettaa. Alan nikotella.
- Anna mennä vaan. Ei kestä enää kauan.
Miesääni. Sävy vierasta korostusta. Tottelen ja oksennan. Sitten joku armelias jossain päättää että minun on parempi hypätä tämän vaiheen yli ja vie minulta tajun.
Kun herään, näen Mariannen rakkaat likaiset kasvot, kerityt hiukset ja helpottuneen hymyn.
- Juho... hän kuiskaa. - Minä jo luulin että sinä kuolet johonkin tärskyyn jota me ei oltu Karimin kanssa huomattu. Sisäiseen johonkin
- Karim...?
Tuskin tunnen omaa puuroista ääntäni. Jossain kilometrien päässä nilkkaani sattuu tulisesti. Tuo "- min", kuulinko sen tosiaan? Jos sittenkin Kari? Jos siellä ei ollutkaan m:ää, sitä ylimääräistä tavua?
Mutta ilmeisesti oli. Näkökenttään ilmestyvät toiset kasvot ovat sen verran tummanpuhuvat. Otsalle on sidottu merirosvotyyliin huivi. Tumma, vahva sänki peittää oliivinsävyisiä kasvoja. Tämä mies on ihan poissa tontiltaan. Hän on selkeästi Alibaban miehiä. Karannut vanki?
- Mulla ei ole kipulääkettä. Eli nyt sitten vaan puret hammasta. Tai puupalaa. Marianne, nyt niin kuin sanoin!
Rakkaani istahtaa rintani päälle tavalla joka olisi hekumallinen jos olisimme vähemmissä vaatteissa ja jos hänen ilmeensä ei olisi niin kireä. Suuhuni tungetaan tukeva kaarnankappale. Sitten kipeässä nilkassa leimahtaa tuska jota en ole kokenut ikinä - ja yhtäkkinen helpotus.
- Nyt eikun huilaat ja myöhemmin kävelet varoen jonkin aikaa. Mulla on maja tuolla ylhäällä. Tehdään purilaat ja vedetään sut sinne.
Marianne itkee helpotuksesta ja minä ihmettelen sameasti mitä tuo väärään paikkaan eksynyt mies puhuu hampurilaisista. Tajuan vasta kun minut autetaan viltin päälle ja muhkurainen matka alkaa taas. Purilaat, niinpä..
Karimin maja on rakennettu männynjuurakoiden ja kivien suojaan. Siellä on juuri ja juuri tilaa kolmelle. Mies antaa minulle peltisen vesimukin ja pari valkoista tablettia jotka nielen kysymättä - ja myöhemmin kiitän niiden tuomasta helpotuksesta.
- Minä en tiedä miten tuon otsalipareen kanssa käy, Karim sanoo ja tunnustelee varoen otsaani joka on sidottu kangaskaistaleella. - Siinä on varmaan pikkulapsen kämmenen kokoinen riekale. Täytyy yrittää jostain löytää lankaa ja neulaa. Taidat joutua tyytymään tavallisiin, lääkärintarvikkeita ei ole enää muualla kuin mustanpörssin ruhtinailla. Ei silti, kadehdin sinua. .
- Kadehdit minua? ääneni on edelleen puuroinen. Mistä kukaan voi minua kadehtia? Mariannesta, tietysti.
Rakkaani puuttuu puheeseen.
- Karim. Olisiko nyt aika kertoa meille, miksi pelastit meidät? Ja mitä teet täällä? Oletko karannut vanki?
- Olen omieni karkoittama, mies vastaa lyhyesti tuijottaen havuin vahvistettua seinää. - Onnen kauppaa en ole vielä vanki. Ja siinä on vastaus ensimmäiseen kysymykseesi. Mutta joudut vähäsen odottamaan. Löydät ruokaa itsellesi - luulen ettei - Juhoko hän oli? no kuitenkin, pysty vielä syömään, mutta pidä huolta että hän juo. Minulla menee jokunen tunti kun siivoan jälkiä.
- Minkä jälkiä? huudahtaa Marianne mutta Karim on jo mennyt ja kuluu kauan ennen kuin hän saapuu takaisin.
Mutta olosuhteisiin nähden hänen paluunsa on lähes juhla.
Tummanpuhuva luolaisäntämme palaa valtavan kuorman kanssa juuri kun pahoinvointini hellittää. Hän horjuu kantamustensa alla.
- Siellä olisi vielä, hän huohottaa, täräyttää kuormansa eteemme. - Kuolleita kaikki - kymmenen kuollutta laskin. Yhdeksän törmäyksessä, yhdeltä väänsin nenän niskaan. Muistatteko, oliko enemmän?
Marianne ja minä laskemme mielessämme. Kuusi moottoripyörää, yksi autokuski, kolme vartijaa.
- Jos siellä oli kymmenen kuollutta, niin kaikki oli, Marianne sanoo.
Minä vasta oivallan - no, mitä voi odottaa mieheltä jolla on juuri sijoilleen tempaistu nilkka ja joka on melkein skalpeerattu ja kipulääkkeiden turruttama.
- Sinäkö sen puun kaadoit?
- Minä, Karim myöntää. - Tai siis, olihan se poikki jo jokusen päivän. Mutta köysissä. Päästin sen irti kun kuulin teidät.
- Miksi? kysyn tyhmänä ja miehen ruskeiden silmien mulkaisu nolostuttaa minut lopullisesti.
- Tapan mieluummin kuin tulen tapetuksi. Nyt on vain niin että siellä olisi paljon taskuja tyhjennettävänä ja kaksi käsiparia kerää nopeammin kuin yksi. Marianne, tule mukaan. Juho, käy tavarat läpi.
Ajatus ehtii vain käydä mielessäni, Marianne ehtii vain vilkaista epävarmasti kun Karim on taas tilanteen tasalla. Hän näyttää oudon huvittuneelta.
- Ei sinulla taida olla muuta vaihtoehtoa kuin luottaa minun sanaani. Ehkä myöhemmin tajuat miten turvassa naisesi on minun kanssani.
Ja mitä muuta minä voin kuin antaa rakkaani mennä tuntemattoman miehen mukana yöhön. Mies pelasti meidät, hoen itselleni. Ei olisi järkeä raahata minua tänne asti kuolemaan, syöttää kipulääkkeitä, tempaista nilkkaa paikoilleen.
No mutta jos hän halusi voittaa Mariannen luottamuksen? inisee epäilijä sisälläni
Mies joka vaanii puuansan kanssa Ratsastajia - ehkei sentään! Näin se on, niskat tuo olisi minulta taittanut ja vienyt Mariannen mennessään jos sillä päällä olisi.
Unettaisi, mutta uteliaisuus voittaa. Irvistän sen minkä otsaside sallii kun arat nilkkajänteet ja -nivelet kiljuvat vastaan.
Karimin nyytissä on aarteita. Tupakkaa ja alkoholia - minä en polta mutta viinahörppy voisi olla silloin tällöin tarpeen. Hämmästyn nähdessäni viidensadan euron setelin - joku vissiin säästänyt nostalgiasyistä. Meinaan jo viskata sen nurkkaan, mutta kai Karimilla oli joku syy ottaa roskatkin mukaan.
Koru jota ennenmuinoin nimitettiin bling-blingiksi. Raskas riipus. Saattaapi olla jopa kultaa. Sille ei ole käynyt niin kuin euroille. Se kelpaa edelleen vaihdon välineeksi. Sylkirauhaseni paisuvat kun näen seuraavan löydön - olkoon sitten miten vanhaa hyvänsä, mikään ei voita Salmiakkiaakkosia! Mitä siitä vaikka tyyppi jonka taskusta se on kaivettu ei ole vielä kylmennyt! Täysin aivottomasti repäisen pussin kahtia ja tungen mustaa väkevää kitaani niin että kuola valuu suupielistä. Suuttukoot toiset!Minä melkein nyyhkytän mielihyvästä.
Eikä aikaakaan kun he palaavat, kumpikin yhtä kuormitettuina. Marianne petaa meille tuplasängyn makuupusseista joita he ovat tuoneet mukanaan. Kolmen vuodenajan pusseja, yksi jopa ympärivuotinen.
- Tuoksut salmiakille, hän kuiskaa ja vilkaisee arasti Karimiin joka huitaisee kädellään. Ei näytä olevan väliä sillä että olen syönyt kuormasta.
-Kertoisitko vähän itsestäsi, jooko? Tämä on vähän niin kuin hassu tilanne, siis kiitos ja niin pois päin mutta kuitenkin...
- Niin. Siis minä olen omieni karkoittama. Neljä kuukautta sitten Alibaban miehet kyyditsivät minut takakontissa näille kulmille ja jättivät kuolemaan. Siis luulivat jättävänsä. Toistaiseksi olen selvinnyt, mutta nyt en pärjää enää liittolaisitta. Minä pelastin teidät, nyt kysyn: jäättekö luokseni, autatteko minua?
- Miten? puuskahdan.
- Kaupankäynnissä. Hengissä selviämisessä, kunnes löytyy paikka minunlaiselleni.
- Sinä et tarvitse apua, Marianne hämmentyy. - Tämä on paras näkemäni piilopirtti. Sinulla on vaihtotavaraa vaikka kuinka. Kauppiaita on tällä seudulla myös teikäläisille, eivät kaikki ole Fenririn miehiä.
- Kuuntele loppuun! Karim keskeyttää - Meikäläiselle ei ole paikkaa, ei omien eikä vieraiden joukossa. Kauppiaat eivät myy minulle. Fenririn miehet ottaisivat vangiksi. Omieni luo ei ole paluuta. Rakastetulleni kävi siellä huonommin. Hänet kuohittiin ja jätettiin vuotamaan kuiviin. Hän oli vanhempi joten hänet katsottiin vastuulliseksi. Minä rakastin yhtä paljon mutta selvisin karkoituksella - ja tällä.
Karim kiskaisee huivinsa ensi kertaa päästään.
Se mitä katson näyttää ensin vaaleanpunertavalta palovammalta. Sitten tajuan sen tatuoinniksi.
- Kauppiaat haluavat nähdä otsani. Ja kun näkevät, eivät myy. Eivät uskalla. Olen riistaa kaikille. Kai te tiedätte mitä tämä tarkoittaa?
Näen Mariannen katseesta että hänkin tietää. Olemme lukeneet historiamme. Jo Hitler käytti vangin puvussa tunnuksena vaaleanpunaista kolmiota. Tietylle ei-toivotulle ihmisryhmälle.
Marianne päättää puolestamme. Hän ojentaa kätensä merkitylle miehelle.
Olemme ajaneet puolitoista vuorokautta kun se tapahtuu.
Matkan varrelta kyytiin ei ole poimittu muita kuin Marianne ja minä. Me kyyhötämme avolavalla edelleen kahdestaan, tarkoin vahdittuina. Tämän yhden yön olemme nukkuneet erillämme eikä kenellekään Ratsastajista ole tullut mieleen että Marianne olisi tyttö. Näen sen hänen rauhoittavasta katseestaan kun meidät aamulla tönitään hereille ja kiireisen pannukahvi- ja leipäaamiaisen jälkeen komennetaan takaisin lavalle.
Kukaan ei edes ehdi huutaa "puu kaatuu" kun puu todellakin kaatuu. Poikki ajamamme tien. Ja äkkiä on vain kaatuvien moottoripyörien, sinne tänne singahtelevien Ratsastajien, soran ja ilmalennon sekamelska. Marianne, ehdin ajatella ennen kuin tanner vie tajunnan.
Havahdun liikkeeseen. Näkökenttäni on sumean punertava, haistan oman vereni. Onko tuo mikä roikkuu silmilläni todellakin pala otsanahkaani? Mieluummin en ajattele asiaa
Minua retuutetaan kaksin käsiparein. Sävähtäen tunnistan toisen linnunluisen rakkaan käden otteen. Toinen käsipari on vieras, selkeästi miehen ote. Nilkkaa vihloo, se on ilmeisesti saanut osansa ilmalennosta. Paljon myöhemmin selviää että sijoiltaan mennyt nilkka pelasti henkeni - jollei se olisi takertunut pensaaseen olisin tömähtänyt tantereeseen paljon kovemmin ja jotain olisi todennäköisesti revennyt sisälläni - maksa, aortta, whatever - ja siihen olisin jäänyt.
Marianne selvisi tanssijan käsittämättömin refleksein, tekemällä voltin ilmassa ja päätymällä jaloilleen keskelle kaaosta jossa oli palavia moottoripyöriä ja kuolleita ja vaikeasti loukkaantuneita ihmisiä.
Mutta kaikesta tästä puhumme vasta myöhemmin. Juuri nyt minua raahataan pitkin ojan pohjaa, silmäni ovat sumeat, nilkkaa sattuu, oksettaa. Alan nikotella.
- Anna mennä vaan. Ei kestä enää kauan.
Miesääni. Sävy vierasta korostusta. Tottelen ja oksennan. Sitten joku armelias jossain päättää että minun on parempi hypätä tämän vaiheen yli ja vie minulta tajun.
Kun herään, näen Mariannen rakkaat likaiset kasvot, kerityt hiukset ja helpottuneen hymyn.
- Juho... hän kuiskaa. - Minä jo luulin että sinä kuolet johonkin tärskyyn jota me ei oltu Karimin kanssa huomattu. Sisäiseen johonkin
- Karim...?
Tuskin tunnen omaa puuroista ääntäni. Jossain kilometrien päässä nilkkaani sattuu tulisesti. Tuo "- min", kuulinko sen tosiaan? Jos sittenkin Kari? Jos siellä ei ollutkaan m:ää, sitä ylimääräistä tavua?
Mutta ilmeisesti oli. Näkökenttään ilmestyvät toiset kasvot ovat sen verran tummanpuhuvat. Otsalle on sidottu merirosvotyyliin huivi. Tumma, vahva sänki peittää oliivinsävyisiä kasvoja. Tämä mies on ihan poissa tontiltaan. Hän on selkeästi Alibaban miehiä. Karannut vanki?
- Mulla ei ole kipulääkettä. Eli nyt sitten vaan puret hammasta. Tai puupalaa. Marianne, nyt niin kuin sanoin!
Rakkaani istahtaa rintani päälle tavalla joka olisi hekumallinen jos olisimme vähemmissä vaatteissa ja jos hänen ilmeensä ei olisi niin kireä. Suuhuni tungetaan tukeva kaarnankappale. Sitten kipeässä nilkassa leimahtaa tuska jota en ole kokenut ikinä - ja yhtäkkinen helpotus.
- Nyt eikun huilaat ja myöhemmin kävelet varoen jonkin aikaa. Mulla on maja tuolla ylhäällä. Tehdään purilaat ja vedetään sut sinne.
Marianne itkee helpotuksesta ja minä ihmettelen sameasti mitä tuo väärään paikkaan eksynyt mies puhuu hampurilaisista. Tajuan vasta kun minut autetaan viltin päälle ja muhkurainen matka alkaa taas. Purilaat, niinpä..
Karimin maja on rakennettu männynjuurakoiden ja kivien suojaan. Siellä on juuri ja juuri tilaa kolmelle. Mies antaa minulle peltisen vesimukin ja pari valkoista tablettia jotka nielen kysymättä - ja myöhemmin kiitän niiden tuomasta helpotuksesta.
- Minä en tiedä miten tuon otsalipareen kanssa käy, Karim sanoo ja tunnustelee varoen otsaani joka on sidottu kangaskaistaleella. - Siinä on varmaan pikkulapsen kämmenen kokoinen riekale. Täytyy yrittää jostain löytää lankaa ja neulaa. Taidat joutua tyytymään tavallisiin, lääkärintarvikkeita ei ole enää muualla kuin mustanpörssin ruhtinailla. Ei silti, kadehdin sinua. .
- Kadehdit minua? ääneni on edelleen puuroinen. Mistä kukaan voi minua kadehtia? Mariannesta, tietysti.
Rakkaani puuttuu puheeseen.
- Karim. Olisiko nyt aika kertoa meille, miksi pelastit meidät? Ja mitä teet täällä? Oletko karannut vanki?
- Olen omieni karkoittama, mies vastaa lyhyesti tuijottaen havuin vahvistettua seinää. - Onnen kauppaa en ole vielä vanki. Ja siinä on vastaus ensimmäiseen kysymykseesi. Mutta joudut vähäsen odottamaan. Löydät ruokaa itsellesi - luulen ettei - Juhoko hän oli? no kuitenkin, pysty vielä syömään, mutta pidä huolta että hän juo. Minulla menee jokunen tunti kun siivoan jälkiä.
- Minkä jälkiä? huudahtaa Marianne mutta Karim on jo mennyt ja kuluu kauan ennen kuin hän saapuu takaisin.
Mutta olosuhteisiin nähden hänen paluunsa on lähes juhla.
Tummanpuhuva luolaisäntämme palaa valtavan kuorman kanssa juuri kun pahoinvointini hellittää. Hän horjuu kantamustensa alla.
- Siellä olisi vielä, hän huohottaa, täräyttää kuormansa eteemme. - Kuolleita kaikki - kymmenen kuollutta laskin. Yhdeksän törmäyksessä, yhdeltä väänsin nenän niskaan. Muistatteko, oliko enemmän?
Marianne ja minä laskemme mielessämme. Kuusi moottoripyörää, yksi autokuski, kolme vartijaa.
- Jos siellä oli kymmenen kuollutta, niin kaikki oli, Marianne sanoo.
Minä vasta oivallan - no, mitä voi odottaa mieheltä jolla on juuri sijoilleen tempaistu nilkka ja joka on melkein skalpeerattu ja kipulääkkeiden turruttama.
- Sinäkö sen puun kaadoit?
- Minä, Karim myöntää. - Tai siis, olihan se poikki jo jokusen päivän. Mutta köysissä. Päästin sen irti kun kuulin teidät.
- Miksi? kysyn tyhmänä ja miehen ruskeiden silmien mulkaisu nolostuttaa minut lopullisesti.
- Tapan mieluummin kuin tulen tapetuksi. Nyt on vain niin että siellä olisi paljon taskuja tyhjennettävänä ja kaksi käsiparia kerää nopeammin kuin yksi. Marianne, tule mukaan. Juho, käy tavarat läpi.
Ajatus ehtii vain käydä mielessäni, Marianne ehtii vain vilkaista epävarmasti kun Karim on taas tilanteen tasalla. Hän näyttää oudon huvittuneelta.
- Ei sinulla taida olla muuta vaihtoehtoa kuin luottaa minun sanaani. Ehkä myöhemmin tajuat miten turvassa naisesi on minun kanssani.
Ja mitä muuta minä voin kuin antaa rakkaani mennä tuntemattoman miehen mukana yöhön. Mies pelasti meidät, hoen itselleni. Ei olisi järkeä raahata minua tänne asti kuolemaan, syöttää kipulääkkeitä, tempaista nilkkaa paikoilleen.
No mutta jos hän halusi voittaa Mariannen luottamuksen? inisee epäilijä sisälläni
Mies joka vaanii puuansan kanssa Ratsastajia - ehkei sentään! Näin se on, niskat tuo olisi minulta taittanut ja vienyt Mariannen mennessään jos sillä päällä olisi.
Unettaisi, mutta uteliaisuus voittaa. Irvistän sen minkä otsaside sallii kun arat nilkkajänteet ja -nivelet kiljuvat vastaan.
Karimin nyytissä on aarteita. Tupakkaa ja alkoholia - minä en polta mutta viinahörppy voisi olla silloin tällöin tarpeen. Hämmästyn nähdessäni viidensadan euron setelin - joku vissiin säästänyt nostalgiasyistä. Meinaan jo viskata sen nurkkaan, mutta kai Karimilla oli joku syy ottaa roskatkin mukaan.
Koru jota ennenmuinoin nimitettiin bling-blingiksi. Raskas riipus. Saattaapi olla jopa kultaa. Sille ei ole käynyt niin kuin euroille. Se kelpaa edelleen vaihdon välineeksi. Sylkirauhaseni paisuvat kun näen seuraavan löydön - olkoon sitten miten vanhaa hyvänsä, mikään ei voita Salmiakkiaakkosia! Mitä siitä vaikka tyyppi jonka taskusta se on kaivettu ei ole vielä kylmennyt! Täysin aivottomasti repäisen pussin kahtia ja tungen mustaa väkevää kitaani niin että kuola valuu suupielistä. Suuttukoot toiset!Minä melkein nyyhkytän mielihyvästä.
Eikä aikaakaan kun he palaavat, kumpikin yhtä kuormitettuina. Marianne petaa meille tuplasängyn makuupusseista joita he ovat tuoneet mukanaan. Kolmen vuodenajan pusseja, yksi jopa ympärivuotinen.
- Tuoksut salmiakille, hän kuiskaa ja vilkaisee arasti Karimiin joka huitaisee kädellään. Ei näytä olevan väliä sillä että olen syönyt kuormasta.
-Kertoisitko vähän itsestäsi, jooko? Tämä on vähän niin kuin hassu tilanne, siis kiitos ja niin pois päin mutta kuitenkin...
- Niin. Siis minä olen omieni karkoittama. Neljä kuukautta sitten Alibaban miehet kyyditsivät minut takakontissa näille kulmille ja jättivät kuolemaan. Siis luulivat jättävänsä. Toistaiseksi olen selvinnyt, mutta nyt en pärjää enää liittolaisitta. Minä pelastin teidät, nyt kysyn: jäättekö luokseni, autatteko minua?
- Miten? puuskahdan.
- Kaupankäynnissä. Hengissä selviämisessä, kunnes löytyy paikka minunlaiselleni.
- Sinä et tarvitse apua, Marianne hämmentyy. - Tämä on paras näkemäni piilopirtti. Sinulla on vaihtotavaraa vaikka kuinka. Kauppiaita on tällä seudulla myös teikäläisille, eivät kaikki ole Fenririn miehiä.
- Kuuntele loppuun! Karim keskeyttää - Meikäläiselle ei ole paikkaa, ei omien eikä vieraiden joukossa. Kauppiaat eivät myy minulle. Fenririn miehet ottaisivat vangiksi. Omieni luo ei ole paluuta. Rakastetulleni kävi siellä huonommin. Hänet kuohittiin ja jätettiin vuotamaan kuiviin. Hän oli vanhempi joten hänet katsottiin vastuulliseksi. Minä rakastin yhtä paljon mutta selvisin karkoituksella - ja tällä.
Karim kiskaisee huivinsa ensi kertaa päästään.
Se mitä katson näyttää ensin vaaleanpunertavalta palovammalta. Sitten tajuan sen tatuoinniksi.
- Kauppiaat haluavat nähdä otsani. Ja kun näkevät, eivät myy. Eivät uskalla. Olen riistaa kaikille. Kai te tiedätte mitä tämä tarkoittaa?
Näen Mariannen katseesta että hänkin tietää. Olemme lukeneet historiamme. Jo Hitler käytti vangin puvussa tunnuksena vaaleanpunaista kolmiota. Tietylle ei-toivotulle ihmisryhmälle.
Marianne päättää puolestamme. Hän ojentaa kätensä merkitylle miehelle.
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
Myöhäiskesän ruusu
(sana:ruusu)
Jo kolmas kerta
Emma poimii talteen makuusijaltaan vaaleanpunaisen villiruusun. Tähän aikaan vuodesta ruusupensaat ovat jo marjovia - Emma ei tiedä kumpi on mystisempi juttu: kuka vai mistä?
Henrik oli ollut mies jolta kukkia sai harvoin. Ei niin etteikö mies olisi hellinyt Emmaa lahjoilla - lempituoksuja, lempikirjoja, kaikki nämä Henrik oli muistanut, oikeaan aikaan, oikein valittuina, kauniisti pakattuina. Kukat olivat olleet hänestä paitsi turhia myös naurettavia. Kuihtuvia kliseitä.
Emma oli ollut lähes täysin samaa mieltä. Pieni osa häntä oli kuitenkin luonut kaihoisia katseita miehiin jotka valitsivat kukkakaupassa tuomisia elämänsä naisille. "Otetaan tosta pari tollasta ruusua emännälle" oli itse asiassa varsin kaunis lause kun sitä mietti.
Yksi Emman Taudin viemistä naisystävistä oli ollut kukkakauppias, ja vieläkin Emmaa hymyilyttää juttu jonka tämä oli punaviini-iltana kertonut hersyvästi hihitellen. Kukkakauppaan oli tullut mies ja sanonut että pitäis saada gerbiili.
- Mä olin just sanomassa sille että lemmikkikauppa on kerrosta alempana kun mulla sytytti. Oranssin gerberan se sitten osti, kenelle lienee.
Emma hymähtää muistolle gerbiilimiehestä ja hyväksyy sen ripauksen surua joka siihen väistämättä sisältyy. Ystävän kuoleman, kukkakauppojen maailman kuoleman.
Nyt hän kuitenkin poimii patjaltaan kukkivan villiruusun ja tallettaa sen kahden edellisen joukkoon. Muistorasiassa olevat kuitti ja levy alkavat peittyä ruusun tuoksun ja kuivuvien terälehtien alle.
Päivän töiden aikaan - puutarhanhoitoa, ruuanlaittoa, säilömistä - hän ei voi olla ajattelematta salaperäistä ruusun tuojaa. Onko se Vesa, mies joka huolehtii Tinjasta ja Mariuksesta? Emma vuolee linnunlihaviipaleita jättimäiseen soppakattilaan jonka Meri oli hakenut kirkon tiloista kauppareissulla, heittää sekaan porkkanansuikaleita ja ruohosipulia. Ehkä ensi vuonna tähän aikaan sopassa on perunoitakin.
Emman kädet työskentelevät kuin itsenäiset olennot, kaksi kyyhkystä keräämässä murusia. Mieli askartelee Vesassa. Mies on kiinnostunut hänestä. Emma on hyvä tulkitsemaan elekieltä; Vesa tykkää vaellella metsässä kuten hänkin, ja joskus he törmäävät polulla. Hän saattaa tällöin nähdä että miehen silmät tummuvat - mustuaisten laajeneminen kertoo kiinnostuksesta. Ja kiinnostus herättää Emmankin kiinnostuksen. Nainen hänessä aukoo silmiään pitkän horroksen jälkeen.
Emma päättää etsiä ruusupensaan.
Ennen kuin hän kuitenkaan ehtii tehdä sitä, selviää että kyseessä on kuin onkin Vesa. Ei voi olla sattumaa että hän poikkeaa päärakennukseen kun kaikki luulevat hänen olevan savustamossa ja mies tulee häntä vastaan portaissa hätkähtäen kuin varas ja mumisten "etsin vain Tinjaa" - ikään kuin tyttö tosiaan viettäisi kaunista loppukesän päivää talossa murjottamassa.
Kuin sinetiksi hänen makuusijaltaan löytyy kuin löytyykin ruusu.
Riemu kiehahtaa Emmassa.
Hän malttaa tuskin odottaa että näkee Vesan uudestaan. Mies laudoittaa uutta majoitusrakennusta Joonatanin opastuksella. Hellyys täyttää Emman kun hän katsoo miehen varovaista työskentelyä. Vesa on ollut salkkumies entisessä elämässä. Se näkyy vielä, mutta sinnikkyys opetella erilaista elämäntaitoa viehättää Emmaa siinä missä miehen silmille valahtava otsatukka ja poskia peittävä sänki.
Ja kun mies hikisenä lähtee tauolle, Emma seuraa perässä. Hän katsoo kuinka mies riisuu paitansa kaivolla ja valelee itsensä kylmällä vedellä. Emma ällistyttää itsensä - hän kävelee kuin unessa miehen luo ja sanoo:
- Näytä minulle, missä niitä kasvaa. Vie minut niiden luo.
Mies hätkähtää, hymyilee sitten ja sipaisee Emman hiuksia kuin olisi vain odottanut lupaa tehdä niin.
- Illalla.
Jo kolmas kerta
Emma poimii talteen makuusijaltaan vaaleanpunaisen villiruusun. Tähän aikaan vuodesta ruusupensaat ovat jo marjovia - Emma ei tiedä kumpi on mystisempi juttu: kuka vai mistä?
Henrik oli ollut mies jolta kukkia sai harvoin. Ei niin etteikö mies olisi hellinyt Emmaa lahjoilla - lempituoksuja, lempikirjoja, kaikki nämä Henrik oli muistanut, oikeaan aikaan, oikein valittuina, kauniisti pakattuina. Kukat olivat olleet hänestä paitsi turhia myös naurettavia. Kuihtuvia kliseitä.
Emma oli ollut lähes täysin samaa mieltä. Pieni osa häntä oli kuitenkin luonut kaihoisia katseita miehiin jotka valitsivat kukkakaupassa tuomisia elämänsä naisille. "Otetaan tosta pari tollasta ruusua emännälle" oli itse asiassa varsin kaunis lause kun sitä mietti.
Yksi Emman Taudin viemistä naisystävistä oli ollut kukkakauppias, ja vieläkin Emmaa hymyilyttää juttu jonka tämä oli punaviini-iltana kertonut hersyvästi hihitellen. Kukkakauppaan oli tullut mies ja sanonut että pitäis saada gerbiili.
- Mä olin just sanomassa sille että lemmikkikauppa on kerrosta alempana kun mulla sytytti. Oranssin gerberan se sitten osti, kenelle lienee.
Emma hymähtää muistolle gerbiilimiehestä ja hyväksyy sen ripauksen surua joka siihen väistämättä sisältyy. Ystävän kuoleman, kukkakauppojen maailman kuoleman.
Nyt hän kuitenkin poimii patjaltaan kukkivan villiruusun ja tallettaa sen kahden edellisen joukkoon. Muistorasiassa olevat kuitti ja levy alkavat peittyä ruusun tuoksun ja kuivuvien terälehtien alle.
Päivän töiden aikaan - puutarhanhoitoa, ruuanlaittoa, säilömistä - hän ei voi olla ajattelematta salaperäistä ruusun tuojaa. Onko se Vesa, mies joka huolehtii Tinjasta ja Mariuksesta? Emma vuolee linnunlihaviipaleita jättimäiseen soppakattilaan jonka Meri oli hakenut kirkon tiloista kauppareissulla, heittää sekaan porkkanansuikaleita ja ruohosipulia. Ehkä ensi vuonna tähän aikaan sopassa on perunoitakin.
Emman kädet työskentelevät kuin itsenäiset olennot, kaksi kyyhkystä keräämässä murusia. Mieli askartelee Vesassa. Mies on kiinnostunut hänestä. Emma on hyvä tulkitsemaan elekieltä; Vesa tykkää vaellella metsässä kuten hänkin, ja joskus he törmäävät polulla. Hän saattaa tällöin nähdä että miehen silmät tummuvat - mustuaisten laajeneminen kertoo kiinnostuksesta. Ja kiinnostus herättää Emmankin kiinnostuksen. Nainen hänessä aukoo silmiään pitkän horroksen jälkeen.
Emma päättää etsiä ruusupensaan.
Ennen kuin hän kuitenkaan ehtii tehdä sitä, selviää että kyseessä on kuin onkin Vesa. Ei voi olla sattumaa että hän poikkeaa päärakennukseen kun kaikki luulevat hänen olevan savustamossa ja mies tulee häntä vastaan portaissa hätkähtäen kuin varas ja mumisten "etsin vain Tinjaa" - ikään kuin tyttö tosiaan viettäisi kaunista loppukesän päivää talossa murjottamassa.
Kuin sinetiksi hänen makuusijaltaan löytyy kuin löytyykin ruusu.
Riemu kiehahtaa Emmassa.
Hän malttaa tuskin odottaa että näkee Vesan uudestaan. Mies laudoittaa uutta majoitusrakennusta Joonatanin opastuksella. Hellyys täyttää Emman kun hän katsoo miehen varovaista työskentelyä. Vesa on ollut salkkumies entisessä elämässä. Se näkyy vielä, mutta sinnikkyys opetella erilaista elämäntaitoa viehättää Emmaa siinä missä miehen silmille valahtava otsatukka ja poskia peittävä sänki.
Ja kun mies hikisenä lähtee tauolle, Emma seuraa perässä. Hän katsoo kuinka mies riisuu paitansa kaivolla ja valelee itsensä kylmällä vedellä. Emma ällistyttää itsensä - hän kävelee kuin unessa miehen luo ja sanoo:
- Näytä minulle, missä niitä kasvaa. Vie minut niiden luo.
Mies hätkähtää, hymyilee sitten ja sipaisee Emman hiuksia kuin olisi vain odottanut lupaa tehdä niin.
- Illalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
