Myöhäiskesän ruusu

(sana:ruusu)

Jo kolmas kerta
Emma poimii talteen makuusijaltaan vaaleanpunaisen villiruusun. Tähän aikaan vuodesta ruusupensaat ovat jo marjovia - Emma ei tiedä kumpi on mystisempi juttu: kuka vai mistä?

Henrik oli ollut mies jolta kukkia sai harvoin. Ei niin etteikö mies olisi hellinyt Emmaa lahjoilla - lempituoksuja, lempikirjoja, kaikki nämä Henrik oli muistanut, oikeaan aikaan, oikein valittuina, kauniisti pakattuina. Kukat olivat olleet hänestä paitsi turhia myös naurettavia. Kuihtuvia kliseitä.

Emma oli ollut lähes täysin samaa mieltä. Pieni osa häntä oli kuitenkin luonut kaihoisia katseita miehiin jotka valitsivat kukkakaupassa tuomisia elämänsä naisille. "Otetaan tosta pari tollasta ruusua emännälle" oli itse asiassa varsin kaunis lause kun sitä mietti.

Yksi Emman Taudin viemistä naisystävistä oli ollut kukkakauppias, ja vieläkin Emmaa hymyilyttää juttu jonka tämä oli punaviini-iltana kertonut hersyvästi hihitellen. Kukkakauppaan oli tullut mies ja sanonut että pitäis saada gerbiili.

- Mä olin just sanomassa sille että lemmikkikauppa on kerrosta alempana kun mulla sytytti. Oranssin gerberan se sitten osti, kenelle lienee.

Emma hymähtää muistolle gerbiilimiehestä ja hyväksyy sen ripauksen surua joka siihen väistämättä sisältyy. Ystävän kuoleman, kukkakauppojen maailman kuoleman.
Nyt hän kuitenkin poimii patjaltaan kukkivan villiruusun ja tallettaa sen kahden edellisen joukkoon. Muistorasiassa olevat kuitti ja levy alkavat peittyä ruusun tuoksun ja kuivuvien terälehtien alle.

Päivän töiden aikaan - puutarhanhoitoa, ruuanlaittoa, säilömistä - hän ei voi olla ajattelematta salaperäistä ruusun tuojaa. Onko se Vesa, mies joka huolehtii Tinjasta ja Mariuksesta? Emma vuolee linnunlihaviipaleita jättimäiseen soppakattilaan jonka Meri oli hakenut kirkon tiloista kauppareissulla, heittää sekaan porkkanansuikaleita ja ruohosipulia. Ehkä ensi vuonna tähän aikaan sopassa on perunoitakin.


Emman kädet työskentelevät kuin itsenäiset olennot, kaksi kyyhkystä keräämässä murusia. Mieli askartelee Vesassa. Mies on kiinnostunut hänestä. Emma on hyvä tulkitsemaan elekieltä; Vesa tykkää vaellella metsässä kuten hänkin, ja joskus he törmäävät polulla. Hän saattaa tällöin nähdä että miehen silmät tummuvat - mustuaisten laajeneminen kertoo kiinnostuksesta. Ja kiinnostus herättää Emmankin kiinnostuksen. Nainen hänessä aukoo silmiään pitkän horroksen jälkeen.




Emma päättää etsiä ruusupensaan.



Ennen kuin hän kuitenkaan ehtii tehdä sitä, selviää että kyseessä on kuin onkin Vesa. Ei voi olla sattumaa että hän poikkeaa päärakennukseen kun kaikki luulevat hänen olevan savustamossa ja mies tulee häntä vastaan portaissa hätkähtäen kuin varas ja mumisten "etsin vain Tinjaa" - ikään kuin tyttö tosiaan viettäisi kaunista loppukesän päivää talossa murjottamassa.



Kuin sinetiksi hänen makuusijaltaan löytyy kuin löytyykin ruusu.



Riemu kiehahtaa Emmassa.



Hän malttaa tuskin odottaa että näkee Vesan uudestaan. Mies laudoittaa uutta majoitusrakennusta Joonatanin opastuksella. Hellyys täyttää Emman kun hän katsoo miehen varovaista työskentelyä. Vesa on ollut salkkumies entisessä elämässä. Se näkyy vielä, mutta sinnikkyys opetella erilaista elämäntaitoa viehättää Emmaa siinä missä miehen silmille valahtava otsatukka ja poskia peittävä sänki.

Ja kun mies hikisenä lähtee tauolle, Emma seuraa perässä. Hän katsoo kuinka mies riisuu paitansa kaivolla ja valelee itsensä kylmällä vedellä. Emma ällistyttää itsensä - hän kävelee kuin unessa miehen luo ja sanoo:
- Näytä minulle, missä niitä kasvaa. Vie minut niiden luo.
Mies hätkähtää, hymyilee sitten ja sipaisee Emman hiuksia kuin olisi vain odottanut lupaa tehdä niin.
- Illalla.