Hyvää yötä, maailma

Sana: Laulu.

Vaikka leiriydymmekin pimeyden laskettua, se ei tarkoita että työmme on ohi. Yöllä se vasta alkaa. Vaeltajat poikineen ovat alkaneet liikkua öisin.

Meitä on seitsemän, Fenririn määräämä luku. Kaksi metsästäjää, kaksi tähystäjää, kaksi vanginvartijaa - ja aina yksi oppipoika. Varsinainen työnjako määräytyy tietysti tilanteiden mukaan mutta olen helpottunut siitä että tänään olen mukana tähystäjänä. Minun ei tarvitse olla se joka riistää pojat äideiltään - tai huolehtii vastarintaan nousevista äideistä.

Päivän saalis on laiha. Neljä poikaa, ja voisin vannoa ettei nuorin ole vielä kahtatoista. Tämän päivän lapset eivät yleensä itke, he ovat vuodattaneet kyyneleensä jo Taudin aikakaudella. Tämä poika itkeskelee, hieroo silmiään likaisella rystysellä, ja isommat luovat häneen murhaavia katseita. Annan merkin oppipojalle; hän on ollut mukana riittävän kauan ymmärtääkseen mitä kulmakarvan kohautus ja vaivihkainen viittaus merkitsevä. Ja oppipoika menee, vie lapsen kauemmas nuotiosta, heittää taljan hänen harteilleen ja alkaa puhua. Siitä ettei se niin kauheaa ole. Saa vatsansa täyteen joka päivä, oppii pitämään puoliaan. Ikäväkin unohtuu.

Tiedän että poika katsoo muualle sanoessaan tämän viimeisen.

Yöstä pitäisi tulla helppo. Minä ja Atair kierrämme kumpikin jalkaisin oman osamme soramontun reunoja. Etsimme piiloleirejä, mahdollisia miehiä ja poikia. Fenrir on huolissaan. Hän huolii joukkoihinsa syntysuomalaisia, joitain harvoja venäjän ja baltian maahanmuuttajia. Alibaballa on enemmän värvättäviä, hänen maahanmuuttajaperheensä ovat suurempia. Enemmän poikia. Ei kai pitäisi ajatella vastapuolta mutta en voi olla miettimättä näitäkään poikia joiden perheet ovat aikanaan tulleet tänne pakoon sisällissotaa omassa maassaan.

Metsästäjät jäävät nauttimaan ansaitusta unesta ja vartijat kauhovat pojille keittoa ja tuoppeihin vettä ja leipää. Sekin joka mulkoilee murhaavasti, syö ahneesti. On joko nähnyt nälkää tai kerää voimia käydäkseen vastarintaan. Tai sekä että.

Atair lähtee kiertämään itäsuuntaa, minä länsipuolta.

Ei kestä kauaa kun havaitsen jotain josta saisin Fenririltä kunniamerkin. Varomattomia vaeltajia. Mistähän lienevät kotoisin. Ovat ilmeisesti vältelleet joukkoja koska kukaan ei ole valistanut heitä. Mieluummin vällyjä, kasapäin, kuin nuotio. Valo paljastaa heidät heti.

Ja ikään kuin se ei riittäisi, joku soittaa kitaraa ja laulaa.
Pysähdyn niille sijoilleni kun kuulen laulun. Se melkein vie minulta jalat alta. Sitä laulaa äiti joka kiertää nuotiota vauvaa tuuditellen. Häntä säestää kitaralla mies ja nuotiolla lojuu lisäksi puoliunessa poika jonka nopeasti arvioin ainakin viisitoistavuotiaaksi. Mies ja poika, perhe joka suorastaan tarjoaa itseään pakkovärvättäväksi. Mutta tuo laulu..

"Tuuli puhuu enää kuiskaten,
sillä aurinko on jo mennyt nukkumaan.
Pilvivuoteelleen sekaan untuvien,
kultaisen taivaanrannan taa."

Hiljattain edesmennyt äitini oli nuorena ollut Pelle Miljoona -fani ja tuohon lauluun olin nukahtanut yön toisensa jälkeen. Noiden sanojen ansiosta uskalsin täälläkin liikkua. Pienenä pelkäsin pimeää mutta tämän laulun sanat olivat tehneet yöstä ystäväni.

Saan vaivoin hillityksi itseni etten hyräillyt mukana

"Kaikki on niin kaunista
pehmeää ja rauhallista.
Yön syli on turvallinen
suojaansa tuhlaillen"

Äiti tuudittaa vauvaansa, mies näppäilee kitaraansa, pojan silmät sulkeutuvat ja perhe luulee todellakin olevansa turvassa yön sylissä.

"Hyvää yötä,
maailma,
hyvää yötä,
maailma
Aamulla aurinko nousee taas"

Viimeisen säe, viimeinen kitaransointu jää viipyilemään ilmaan.

Nyt olisi aikani toimia. Merkkivihellys, johon Atair vastaisi. Samassa metsästäjät olisivat jalkeilla. Seuraisi ajojahti jonka päätteeksi jäisi hävitetty leiri, hylätty äiti vauvoineen ja saaliimme kasvaisi kahdella.

Jos se olisi ollut mikä tahansa laulu. Mutta kun se oli juuri tuo.

Niin minä kuljen kierroksen, kuin maailma olisi juuri niin turvallinen kuin laulu kertoo.

Tapaamme leiripaikalla. Myös Atair tulee tyhjin käsin.

"Etkö tosiaan nähnyt ketään? Olen ihan varma että näin valoa...ja ikään kuin olisin kuullut lauluakin."
Atair katsoo minua tutkivasti mutta jos minä jotain osaan niin valehdella sujuvasti.
" Joo. Se oli näitä surullisia tarinoita. Joku seonnut äiti joka hautasi vauvaansa ja lauloi sille. Ajan haaskausta mennä niitä häiritsemään"

"On tämä välillä aika paskaa" tuumii Atair. Jostain kummasta hän on saanut käsiinsä mustanpörssin tupakkaa, tarjoaa minullekin ja minä nautin LM:n aromista.

Kaikki pojat nukkuvat jo. Se itkeskelijä on ymmärrettävästi käpertynyt oppipojan kainaloon. Pohdin miten kauan hän tulee kestämään Fenririn leiriä.

Mutta aamulla aurinko nousee taas.