lauantai 14. maaliskuuta 2009

Yhdessä

Sana: tähdenlento


Yö on tähtikirkas. Nyt kun sähkövaloja ja neonkylttejä ei ole, tähdet säihkyvät ja tuntuvat olevan käsin kosketeltavissa.
Makaamme Mariannen kanssa vieretysten paloaseman katolla
- Huomasitko? hän kysyy. Linnunluinen sormi osoittaa taivaalle
- Joo, vastaan. - Tähdenlento.
- Toivoitko?
-Toivoin?
- Niin mäkin, Marianne sanoo.

- Mitäs toivoit? kysyn.

- Se ei toteudu jos sen kertoo, hän vastaa. Pitkät mustat hiukset hipovat alastonta rintaani.


Minä voisin kertoa hänelle mitä minä toivoin. Että me saisimme elää yhdessä, vapaina. Vaikka sitten hylätyllä paloasemalla.



Tällaiset paikat ovat yleensä miehitettyjä. Yksityiskodit ovat useimmiten hautaholveja, usein kokonaiset perheet lepäävät siellä ikiuntaan. Eivätkä jäljelle jääneet ihmiset hakeudu edes tyhjiin, ruumiittomiin koteihin. Koti on sana joka ei enää koskaan tule maistumaan samalta. Ihmiset puhuvat mieluummin majoista, suojista, turvapaikoista, leireistä.

Autokylät ovat oma lukunsa. Luulen että joku joskus ennen tunsi karvaasti puolen elämänsä kuluvan kehä ykkösen jonoissa. Se että nykypäivän ihmiset todella asuvat niissä jonoissa on elämän mustaa huumoria.


Jonot ovat nimittäin edelleen olemassa. Autot eivät vieläkään liiku - eivätkä tule liikkumaan edes sitä vähää mitä ennen. Ja niissä tosiaan asutaan. Vanhukset, naiset sylilapsineen, ne joiden pojat ovat vielä liian pieniä värvättäviksi. Heidän äitinsä ovat perustaneet autokodin miettiäkseen mitä sitten kun poika täyttää kaksitoista.

Autosta minä löysin myös Mariannen, Vihreästä Yariksesta. Hän majoitti minut yöllä kun olin ottanut loikat Fenririn etsijöistä. Olin lähtenyt muka seuraamaan vaeltajia.

Nukuin yöni Yariksen pelkääjän paikalla. Aamunkoitteessa heräsin ennen kuin autokylä alkaisi heräillä - vain nähdäkseni että laiha mustatukkainen majoittajani seisoi rinkka selässään valmiina ja kysyi että joko mennään.
En kysellyt. Me lähdimme yhdessä ja siitä lähtien olemme olleet yhdessä.
En silti usko tähdenlennon toteuttavan toivomustani. On vain ajan kysymys milloin meidät löydetään, eikä Fenrir kohtele karkureita kauniisti.

Mutta minä ja Marianne elämme päivän kerrallaan. Olemme järjestäneet olomme mukavaksi täällä paloasemalla. Marianne, joka pystyy liikkumaan päiväsaikaan, on mestari löytämään ruokaa. Se on nurinkurista, koska hän ei oikeastaan itse syö mitään. Hän oli osastohoidosta pois päästetty anorektikko joka opetteli syömisen hallintaa juuri kun Tauti iski. Hän syö edelleen kärpäsen annoksia ja lyhyttukkaisena kävisi pojasta. Ei lantiota, ei rintoja.

Minun naiseni silti. Minun kalleimpani. En minä hänen takiaan karannut Fenririn joukoista mutta hänen takiaan olen edelleen karkuteillä.

Meidän ilomme ovat vanhat tyttökalenterit joita löytyy palomiesten autioista kaapeista. Marianne rakentelee niistä Picasso-tyylisiä palakuvia, jättirinnan vieressä pieni suippo, valkoisessa yläruumiissa musta alaruumis jossa säihkyy ruusunpunainen rengas, genitaalilävistys.

Toisinaan Marianne tanssii minulle tankotanssia. Päässään hänellä on silloin palomiehen kypärä ja muuten pelkät alusvaatteet. Hän on notkea ja taitava

- Teitkö sinä tuota silloin ennen? kysäisin kerran.
- En nyt sentään, hän tuhahti. - Tanssin Oopperassa. Olin jo melkein kiinni Coppelian roolissa kun ne huomasivat etten syö mitään. Ei minnekään näyttämölle vaan sairaalaan ja letkuihin. Nyt ei kukaan vahtaa syömisiäni. Ja voilá - ei anoreksiaa
- Enkö minä ole kukaan? kiusoittelin.
- Sinä olet kaikki, hän sanoi ja suuteli minua niskaan.

Niin kuluvat päivät. Ja sitten koittaa se päivä.

Jo aamulla kuulemme Ratsastajat. Nämä ovat niitä jotka liikkuvat moottoripyörillä. Ilman muuta hälinää ne erottaa jo kaukaa.

Olemme miettineet mitä tehdä jos meidät saadaan kiinni. Voisimme ottaa toisiamme kädestä ja hypätä paloaseman katolta. Mutta Marianne ei halua kuulla puhuttavankaan siitä. Elämä on lahja josta on pidettävä kiinni. Hän oppi sen jo ennen kuin maailma muuttui, silloin kun taisteli elämästään syömishäiriöyksikössä.

Ja niinpä hän pukee ylleen palomiehen haalarit. Ne ovat kaikkein pienimmät mutta silti isot hänelle. Hän ojentaa minulle sakset.

Kun olen valmis edessäni seisoo juuri ja juuri teini-ikään ehtinyt laiha poika. Olemme juuri ehtineet siivota hiukset piiloon kun raskaat saappaat tömistelevät ylös rappusia.
- Ja ketkäs veljekset ne täällä?
Veljeksiltä me varmaan näytämme. Kummallakin on yhtä tumma tukka ja myös minulla on palomiehen haalarit.

- Toi on mun pikkubroidi, sanon rauhallisuutta tavoitellen. - Se ei paljoa puhu sen jälkeen kun äiskä kuoli.
- No, kyllä se taistelemaan oppii silti. Aletaas mennä, pojat.

Ulkona on kuuden harrikan lisäksi avolava-pakettiauto jonka lavalle meidät sysätään.

Tiedän että elämme nyt jatkoajalla. Marianne huomataan tytöksi ennemmin tai myöhemmin. Hänet lähetetään naisten leiriin, oman turvallisuutensa takia.
Ja on vain ajan kysymys kun joku entisen Ratsastaja-tiimini jäsenistä tunnistaa minut, karkurin. Minun kohdallani se loppuu sitten siihen.

Katson Marianneen anteeksipyytävästi. Hämmästyksekseni hän hymyilee.

- Tähdenlento toteutti toiveeni, hän sanoi.

Onko hän tullut hulluksi? En voi kun tuijottaa.

- Toivoin että saamme olla yhdessä lopun elämämme. Elämän pituudesta en sanonut mitään.

Hän hymyilee ja minä hymyilen takaisin. Meillä on tämä matka. Ja matkalla voi sattua kaikenlaista.

1 kommentti: