sana: rumpu
Markus ja Karla eivät jatka pyörällä kauas. Olisi liian huomiota herättävää. He ajavat kyllin kauas Väliportista ja Tuhkakaupungista ja hylkäävät pyörän. He seisovat ja katsovat miten se vierii rinnettä alas ja uppoaa veteen.
- Eikö sinua yhtään sureta?
Karlan käsi hiipii Markuksen käteen. Tämä puristaa sitä lujasti ja hymyilee lämpimästi.
- Ei sitten pätkääkään. Terve menoa! Minä en edes pikkupoikana ollut pyörien perään. Ensimmäinen mitä harjoitusleirillä tein oli ajo-opettelu. Fenririllä on muutama menneen ajan moottoripyöräkerholainen ihan vain sitä tarkoitusta varten. Opettamassa. Ja opinhan minäkin - uskalsin ottaa sinutkin kyytiin.
Karla ei voi olla hymyilemättä. Heidän lähtönsä. Siellä ne olevat olleet, pienet ja sievät, huulet punattuina ja pakatut kassit hienovaraisesti taustalla. Hymyillen jäykästi kuin missit lavalla silloin joskus. Ja Markus oli tullut, pidellen Karlaa kädestä.
Sivuilleen vilkuilematta he olivat astelleet pyörän luo, Markus oli järjestellyt heidän matkatavaransa ja ojentanut Karlalle kypärän, kuin Miss Suomelle kruunun. Karla ei ollut tehnyt kunniakierrosta pihalla vaan hypähtänyt pyörän taakse. Mutta kerran hän oli vilkaissut taakseen. Tytöt eivät olleet liikahtaneet paikoiltaan. Tuijottivat vain vaaleanpunaiset suut auki.
Puolitoista vuorokautta he olivat ajaneet ja nyt oli tullut sopiva pyöränhävityspaikka. Markus miettii miten hän olisi itse ollut pyörän selässä jos Karla ei olisi sinä yönä koputtanut.
Nyt he siis jatkavat jalan ja liikkuvat öisin. Armeijat ja nykypäivän mustanpörssin aateliset olivat tyhjentäneet kaupat ja varastot ensimmäisinä. Mutta Markus saa Karlan voittamaan pelon yksityisasuntoja kohtaan.
- Kuolleet ovat kuolleita. Virus ei tartu kuolleista enää. Se on huhu jota kauppiaat levittävät. Fiksut eivät usko mutta joukkohysteriaa on vaikea hallita. Ne jotka uskaltavat voittaa pelkonsa palkitaan yleensä. Lämpimillä vaatteilla, kengillä, retkeilyvarusteilla. Vaihdon välineillä. Kuolleet eivät niitä tarvitse.
Ja niin he poikkeavat talosta taloon. Joissakin on ruumiita, joissain ei. Markuksen hämmästykseksi Karla ei ensimmäisen kerran jälkeen tunne pelkoa vaan vaatii että he viettävät pienen seremonian löytämilleen vainajille. Etsitään kaapista lakana. Poimitaan villiintyneiden pihojen rehottavista kukista kauneimmat. Sitten Karla levittää lakanan vainajan päälle, ripottelee sille kukkia ja lausuu muutaman sanan. Toivottaa rauhallista lepoa ja kiittää siitä mitä he Markuksen kanssa mukaan ottavatkin.
Aluksi tämä tuntuu Markuksesta hyytävältä mutta pikku hiljaa hän oppii hyväksymään rituaalin ja jopa kokemaan jonkin sovituksen siitä. Hän on itse oppinut lukemaan pihoja - mitä voi odottaa mistäkin talosta löytävänsä.
Ja niin he vähän kerrassaan keräävät vaatteet ja retkeilyvarusteet itselleen. Menee kauan ennen kuin Markus saa Karlan tajuamaan että tämä ei valitse 3xl -kokoisia housuja itselleen.
- Minä tiedän, joo. Läski lehmä ja niin pois päin. Kokeile sitten noita jalkaasi ja huomaa muutos.
Karla vetää housut jalkaansa ummehtuneessa rivitalokolmion eteisessä ja ällistyy nähdessään niiden putoavan päältään.
- Kestää vähän aikaa ennen kuin pääsi tottuu. Sinun ylipainosi on poissa. Mutta anna minun etsiä sinulle vaatteet.
Ja Karla myöntyy tähän. Ja nyt hänellä on sopivat varusteet ja hän oppii koko ajan uutta selviytymisestä. Vanha maailma muuttuu uneksi hänen mielessään. Tässä he ovat, hän ja Markus. Mitä siitä että hän on viisitoista vuotta Markusta nuorempi? Hän on aina ollut ikäistään vanhempi, eikä muutos jättänyt jäljelle nuorisoa, sellaisena kuin se mitä joskus mediaksi nimitettiin, nuorison esitteli. Tilalle tuli lapsisotilaita, piileskelijöitä, pakenijoita ja eksyneitä.
Mutta Karla pitää tästä uudesta maailmasta.
Samoin kuin yksityiskoteja, ihmiset karttavat päiväkoteja, kouluja ja muita julkisia tiloja. Taudin aikana niistä tehtiin kenttäsairaaloita jotka usein muuttuivat joukkohaudoiksi kun hoitajat kuolivat potilaidensa vierelle.
Niinpä kun Markus ja Karla vaeltavat öisin, he usein nukkuvat päivisin julkisten tilojen komeroissa ja sivuhuoneissa. Joskus heidän untaan häiritsevät pienet eläimet mutta eläviin ihmisiin he eivät törmää koskaan.
Kunnes koittaa päivä jolloin kumpikin havahtuu rummun kuminaan. Se kuuluu jumppasalista; he nukkuvat koululla, leiriytyneenä liikutasalin pukuhuoneeseen. Tyttöjen pukuhuoneeseen oli Karla vaatinut ja ollut oikeassa. Vielä kaiken tämän jälkeenkin siellä tuoksui paremmalta
Mutta nyt joku lyö yksinkertaista tamburiinirumpua pehmytpäisellä malletilla. Rumpu kumisee ta-tamtamtamtam, ta-tamtamtamtam tam, kolmesti. Hetken hiljaisuus ja rummutus toistuu jostain kauempaa. He kuuntelevat henkeään pidättäen ja kun Markuksen korva erottaa saman rytmin kolmannen kerran, vieläkin edempänä, he eivät viivyttele.
Hetkessä heidän leirinsä on purettu. Karla odottaa kalpeana kun Markus hiipii katsomaan jumppasalin verhojen raosta. Hän puree huultaan ja vilkaisee terveyssideautomaattia seinällä. Se on täysi, hänen olisi pitänyt täydentää varastoaan. Nuo ovat kepeitä kantaa ja hän tarvitsisi niitä. Ihan pian. Hän huitaisee hiljaiseksi äänen joka muistuttaa, että olisi tarvinnut jo viikko sitten.
Markus palaa takaisin. Äänettömästi hän viittaa Karlan luokseen. Karla ravistaa mielensä irti automaatista ja seuraa sukkasillaan Markusta. He makaavat vatsallaan verhon takana ja juuri ja juuri näkevät mitä salissa tapahtuu.
Rummuttaja on tanakka, vaalea nainen, viisissäkymmenissä. Hänen käsivarsilihaksensa ovat vahvat. Hänellä on yllään reisitaskuhousut ja huppari ja Markus ja Karla saattavat nähdä että saliin valuu hitaasti ihmisiä. Enimmäkseen nuoria, mutta myös iäkkäämpiä naisia. Joillain on mukana lapsia. Kuten aina, joukossa on vain harvoja poikia, kaikki alle kouluikäisiä.
He tulevat ja istuutuvat lattialle perhekunnittain, ryppäiksi. Jos täällä joskus on ollut kulkutautisairaala, joku on siivonnut siitä viimeisetkin jäljet ja karkoittanut kuolemanhajunkin. Ei tämä silti koulun kuusijuhlalta vaikuta.
Lopulta sali on täynnä ja rummuttava nainen laskee tamburiininsa lattialle ja alkaa puhua.
- Viikko sitten olimme täällä. Oletteko miettineet mitä silloin puhuimme?
- Minä olen valmis lähtemään vaikka heti, julistaa nuori äiti jolla on päässään virttynyt niskaan sidottu huivi.
- Minä en, vastaa toinen, vanhempi nainen. - Historiasta tulee taas miesten kirjoittamaa jos me vastaamme sotaan sodalla. Minä en alennu sille tasolle.
- Kas kun se ei yllätä, ensimmäinen puhuja sanoo ivallisesti - Sinun poikasi kuolivat ennen tätä kaikkea. Mutta kuinka monella meistä on aviomies, veli tai lapsi palkkasoturina?
Puhuja silmäilee ympäri salia. Yksinäinen nainen nousee seisomaan. Karla arvelee että nainen on kolmissakymmenissä mutta tummassa tukassa on jo harmaita juovia.
- He veivät mieheni ensin. Iskivät vain tajuttomaksi ja raastoivat pois. Pari vuotta minä ja pojat piileskelimme kolmistaan. Sitten jouduimme satimeen. Leiriydyimme varomattomaan paikkaan. Meitä jahdattiin kuin riistaa. Ne nauroivat nostaessaan poikani moottoripyöriensä eteen. Nuorempi itki "Hän on vasta yhdeksän", minä huusin mutta ne perkeleet vain nauroivat ja joku huusi että sitä parempi. Ja sitten minä jäin. Makasin tiellä tuntikausia vatsallani. Sitten tajusin että auto ei tosiaan aja ylitseni tähän maailman aikaan. Ja lähdin kulkemaan.
Tuntuu että nainen on puhunut itsensä loppuun. Hän lysähtää takaisin istumaan ja tuijottaa lattiaan
- Miksi ne vievät jo yhdeksänvuotiaita? kyselee kolmas nainen silmät kauhusta pyöreinä, kahta pikkupoikaa kainalossaan pitäen.
- Sitä miesten historiaa, sanoo vanhempi nainen, se joka on vastustanut lähtemistä, mihin nyt sitten lienevätkin lähdössä. - Antakaa lapsi minulle nuorena ja lapsi on minun koko ikänsä. Ihan sama oliko se Hitler vai Stalin joka noin sanoi vai onko koko juttu pelkkää legendaa. Näin se vaan menee.
Nainen lämpenee puheestaan ja nousee seisomaan.
- Te joiden pojat on viety pienenä - surkaa surunne ja jatkakaa eteenpäin!Ajatelkaa heidän kuolleen Tautiin. Eivät he ole enää teidän poikianne, he ovat Fenririn pikkususia. Jos te hyökkäisitte Fenririn leiriin hakemaan heidät, voisi oman pojan viskaama heittotähti tai oman pojan ampuma nuoli päättää elämänne.
- Matias ei anna Kristianin unohtaa, huutaa taas yksi nainen pidelleen tytärtään kädestä, kuin viimeistä pelastusköyttä.
- Ja mistä sinä tiedät? Ketä sinä surit kun pojat olivat vielä sinulle? Heidän isäänsä? Omia vanhempiasi? Olitko tuki ja turva vai poissa tolaltasi? Kuka tarjosi lapsillesi vakautta ja järjestystä? Jokapäiväistä ruokaa? Ratsastajat, myönnä pois. "Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi..."
- Jätä jo tuo Kahil Gibran -paska! karjaisee hyvin nuori nainen. Hänellä on lyhyeksi nyrhitty ruskea tukka ja pellavatunikan alla hänen vatsansa kaareutuu, mikä saa Karlan nielaisemaan piilopaikassaan. - Se on jumalauta kaunein ja väärin käytetyin runo mitä olen ikinä kuullut. Ihmiset pilasivat sen valjastamalla sen tarkoituksiinsa - ja jos joku lausuu Gibrania kun puhutaan lapsisotilaista niin minä vedän turpaan!
- Entäs jos tuo jota kannat on poika? kysyy vanhempi nainen - Mitä teet? Tapatko hänet kun hän on syntynyt? Vai rampautatko, ettei hän kelpaa värvättäväksi. Kasvatatko kiharat ja puet mekkoon? Vai juoksetko van aikaa karkuun? Jos tuo on poika sinä kasvatat häntä Fenrirille. En näe hänen isäänsä täällä. Kiertääkö hän moottoripyörällä etsimässä toisten ihmisten poikia?
Rummuttajanainen on taas ottanut tamburiinin käteensä ja paukauttaa siihen pari kertaa niin että hälinä vaikenee.
- Erja, hän sanoo tiukasti vanhemmalle naiselle. - Sinä joko vaikenet nyt tai poistut kokouksesta. Sinulla on oikeus olla hanketta vastaan mutta nyt menit liian pitkälle. Jätä nämä äidit rauhaan, tekemään omat päätöksensä.
Puheenjohtajanainen kohdistaa sanansa nyt kaikille naisille.
- Minä en painosta teitä mihinkään suuntaan. Ne jotka haluavat, voivat valmentautua kanssamme käymään Ratsastajia vastaan, hakemaan poikiaan pois.
Karla tuntee Markuksen lihasten jännittyvän. Hän kääntää päätään hivenen ja näkee että mies puree hammasta ollakseen kiroamatta.
- Minä olisin mukana ilman muuta, aloittaa yksi nainen epäröiden. - Stinan takia en tahtoisi kuitenkaan riskeerata.
Hän viittaa teini-ikäiseen tyttäreen joka istuu lattialla jalat ristissä hänen vieressään. Tytär taputtaa äitinsä kättä.
- Äiti, jos me mennään niin mennään yhdessä ja haetaan kaksoset pois! Minä tappelen sinun vieressäsi, jooko? En minä ole enää lapsi ja minäkin tahdon heidät takaisin.
Puheenjohtajanainen kohottaa kätensä. Hiljaisuus vallitsee taas.
- Ennen kuin kukaan ehtii käsittää väärin, tehdään yksi asia selväksi. Me emme hyökkää avoimesti Fenririn leiriin. Erja on oikeassa siinä asiassa että pojat eivät ilman muuta tajua meidän tulleen pelastamaan heitä. Eivät he juokse avosylin vastaan ja syleile äitejään ja ryhdy sitten taistelemaan rinta rinnan kanssamme. Meidän on haettava pojat niin kuin heidät meiltä vietiin. Siepattava, ryöstettävä. Etsittävä käsiimme miehiä jotka ovat karanneet armeijasta. Heitäkin on, minä olen varma siitä. Meidän pitää saada heidät puolellemme, heidän tietonsa ja taitonsa käyttöömme.
Markus ja Karla kuuntelevat tätä jähmeän hiljaisina.
Kokous jatkuu vielä; tehdään suunnitelmia, punnitaan strategioita. Mutta Karla ja Markus ovat saaneet tarpeekseen. Karlan sydäntä puristaa - on siis muitakin kuin Fenririn miehet jotka jahtaavat Markusta.
He palaavat pukuhuoneeseen, keräävät varusteensa ja livahtavat tiehensä sivuovesta. He löytävät nukkumapaikakseen asunnon jonka yhdessä huoneessa on kaksi vainajaa. Karla on liian väsynyt lakanaseremoniaan. Myöhemmin, hän päättää käpertyessään tyhjän makuuhuoneen vuoteeseen Markuksen kainaloon. Heitä eivät häiritse elävät eivätkä kuolleet, vaan he saavat nukkua rauhassa monta tuntia.
Karla havahtuu ensimmäisenä. Aurinko on kokonaan laskenut. Hän antaa Markuksen nukkua vielä hetken ja lähtee kiertämään taloa. He tutkivat sen yhdessä myöhemmin mutta Karla on huomannut ensi kierroksella että talossa on kaksi vessaa, kummassakin peilikaappi ja toisessa lääkekaappi. Näistä hän haluaa etsiä ilman Markusta. Hän on huomannut toisen vainajan naiseksi. Hän on myös nähnyt nipun perhelehtiä huoneessa jossa he ovat nukkuneet.
Ja yläkerran peilikaapista hän löytää etsimänsä. Yksi viiva, ei raskaana. Kaksi viivaa, raskaana, hän tavailee ohjeesta ja katsoo tikkua.
- Ja toivottavasti sinä toimit vielä vaikka käyttöpäiväsi meni, hän mutisee, kaivaa tikun suojakuoresta, laskee housunsa ja istuutuu pytylle.
torstai 26. maaliskuuta 2009
maanantai 23. maaliskuuta 2009
Malenan tarina
sana: vahvuus
Emma ei saa rauhaa.
Hän on vatvonut kauppareissua ees taas mielessään. Ei tuntunut reilulta pimittää ihmisten aarteita yhtään pitempään. Niinpä hän on yksi kerrallaan jututtanut jokaista uhraajaa ja sanonut että juuri tämän aarre oli sitä lajia ettei von Bitchiä kiinnostanut. Samalla Emma on varoittanut että toinen ei sanoisi mitään palautuksesta - ja koska aarteet ovat henkilökohtaisia ja rakkaita, on ollut helppo luvata. Eivät ihmiset ole tienneet mitä toinen on antanut - siispä eivät tiedä mitä toinen saa takaisin.
Silti Emmasta tuntuu että hän on kylvänyt salaisuuksia, hyshys-juttuja, tukikohtalaisten keskuuteen. Hän ei pidä ajatuksesta.
Kokoontuminen on parin päivän päästä. Hän on miettinyt Malenan salaisuutta ja mitä sen kertominen merkitsisi yhteisölle. Yhteisössä oli äitejä joiden pojat oli pakkovärvätty. Miten nämä suhtautuisivat? Mitä tapahtuisi jos he karkoittaisivat tytön saarelta?
Hän päättää puhua tytön kanssa kahden.¨
Emma saa tilaisuutensa eräänä päivänä loppukesästä. Mustikkakausi on parhaimmillaan ja saaren rinteet sinisenään marjoja. Hän on poimimassa ja pyytänyt Malenan avukseen. Tyttö lähtee tyynen kyselemättä ja noukkii ahkerasti marjoja.
Puolen päivän tauon aikana hän saa tilaisuutensa. He istuvat rinteessä nauttien leipää ja kuivattua lihaa, sitkeää kuin nahka mutta energiapitoista.
Emma käy suoraan asiaan.
- Sinä olet Fenririn tytär? Etkö olekin?
Malena nyökkää hieman surullisen näköisenä
- Joo. Ja sinä haluat kertoa sen kokoontumisessa?
- Halusin, myöntää Emma. - Nyt en ole enää varma. Salaisuudet eivät ole hyväksi täällä. Pitäisi kertoa.
- Eiköhän niitä ole kaikilla, tähän maailman aikaan. Juttuja joita eivät ikinä kerro.
Tyttö pudistelee karkeat leivänmurut reisiltään.
- Nyt en tosiaan enää ole varma. Miten teihin suhtauduttaisiin? Kuinka moni uskoisi että olette täällä siksi kuin muutkin? Ette vakoilemassa, laskemassa poikia?
Malena luo pitkän jäänsinisen katseen Emmaan.
- Etkö sinä epäile? Että me olemme tiedustelutehtävissä täällä? Kun kerran tiedät.
Emma tutkii tarkoin mieltään. Epäileekö hän vahvaa hiljaista keski-ikäistä naista? Ja tätä poikkeuksellista tyttöä jolla on sotapäällikkö-isänsä silmät? Hän tietää miltä Fenrir näyttää, hän on joskus nähnyt tämän kasvoista kasvoihin. Hän on saanut mennä rauhassa, hän ei ole kiinnostanut miestä.
- En. Te olette täällä turvaa hakemassa kuten kaikki muutkin. Haluaisin vain tietää miten Fenririn tytär voi olla suojaton? Eikö hän antaisi parhaat luottomiehensä henkivartijaksesi.
- Hän antoikin. Siitä kaikki lähti.
Tyttö puree huultaan ja katsoo hetken rävähtämättä eteensä. Se on hänen tapansa pidättää kyyneleitä. Emma odottaa rauhallisena jatkoa.
- Äiti kuoli Tautiin. Veljet myös. Isä - no, hän oli hyvä kaikessa mitä teki. Hyvä johtaja, hyvä suunnittelija, hyvä urheilija. Se että hänestä tuli juuri se jota sanotaan Fenririksi - no, jos olisin ollut tarpeeksi vanha olisin voinut lyödä vetoa asian puolesta.
- Mutta minä olin nuori, ikävöin äitiä ja veljiä. Minulla oli Meri - hän on äitini sisko, niitä jotka paranivat Taudista - ja minulla oli Tanita. Tanita oli niin kuin minä, hänellä oli vain isä ja tämä oli ensimmäinen joka liittoutui isäni kanssa. Meistä tuli ystävät, paremmat kuin kenestäkään. Nyt on naisten yhteisöjä, vapaita ja vähemmän vapaita, mutta me elimme koulutusleirissä. Hyvin vartioituna. Isä todellakin laittoi luottomiehensä seuraamaan meitä kaikkialle. Meri, minä ja Tanita olimme ainoat naiset leirissä. Siellä ollaan pitkään.
Emma ymmärtää mihin ollaan tulossa.
- Sinä päivänä oltiin saatu vanki vastapuolelta. Häntä kuulusteltiin. Isä lähetti meidät silloin pois. Lähdimme nelisin metsään. Se on paikka jossa on kallioita ja vanhoja ampumahautoja. Äänet..no joo, äänet eivät kuuluneet sinne asti. Eivätkä sieltä leiriin.
- Tanita huomasi jossain vaiheessa että Meri puuttui joukosta. Hän löytyi seuraavana päivänä; vartijamme oli hyvin koulutettu. Hän pystyi iskemään naisen tajuttomaksi ja raahaamaan pensaikkoon piiloon, ilman että kaksi tyttöä huomasi.
- Olisi ajatellut että hän olisi ottanut tarpeeseensa siinä tilanteessa. Mutta Meri ei käynyt hänelle. Meri oli liian vanha. Hän tykkäsi nuoremmista. Niin nuorista ettei vielä ollut rintoja. Se oli sitten Tanita. Hän oli minua vähän nuorempi, yksitoista silloin. Mieluummin olisin jäänyt leiriin. On huutoja - ja on huutoja.
Malena nieleksii ja nieleksii. Emmaa puistattaa.
- Sitten jälkeenpäin. Minä pyyhin Tanitan puhtaaksi. Minä puoleksi raahasin, puoleksi talutin hänet leiriin. Sitten tuli Meri..ja lopulta löytyi meidän vartijamme. Osa hänestä haudattiin mereen. Kädet ja...no niin, kaikki millä hän oli kajonnut Tanitaan irrotettiin ja hilattiin puunlatvaan. Ennen kuin hän kuoli. Tanitan isä leikkasi ne itse.
- Ne päivät olivat siis huutoa täynnä. Mutta Tanita oli hiljaa. Hän ei sanonut enää koskaan mitään. Löytyi vain kellumasta rantavedestä naamallaan viikkoa myöhemmin. Oli kävellyt mereen itse.
- Silloin isä päätti lähettää minut pois. Minut ja Merin.
- Minä en ikinä unohda viimeistä yötä. Isä käveli edestakaisin, tunnista toiseen. Aina välillä hän puhui: "Hän ei voi lähteä, hän ei voi jäädä. Minä maksan kaikista noista pojista. Minä kärsin saman. Menetän ainoani"
- Isä tiesi, tietysti, tästä saaresta. Moni Ratsastaja tiesi myös. Mutta isän sana painaa paljon. Jos hän sanoo ettei tätä saarta ole, tätä ei ole. Niinpä meidät tuotiin mahdollisimman lähelle. Se naamioitiin ratsiaksi. Isä itse oli mukana. Hän käy kauppaa Von Bitchin kanssa ja käski tämän pitää huolta ettei minulta puutu mitään. Siksi halusin mukaan kauppamatkalle. Siksi sain kaiken mitä pyysin. Kun kirjoitin isälle viestiä. Enhän minä kirjoittanut niitä kaikkia tavaroita tietenkään. Yritin vain miettiä mitä me tarvitsimme.
- Tajusin sen, Emma sanoo. Hänet täyttää valtava hellyys ja sääli tätä lasta kohtaan.
- Jos sinä tahdot kertoa, niin kerro. Tai vaihtoehtoisesti minä kerron. En minä usko että siitä on hyötyä. Ihmiset haluavat karkottaa minut saarelta jos tietävät. Sudenpenikoista kasvaa isoja susia. Niitä pelätään ja metsästetään.
- Mutta jos sinut karkoitetaan...
- ...tämä saari ilmestyy takaisin kartalle. Ymmärrätkö sinä?
Malenan katseessa on tuskaa.
Juttuhetki on ohi. Vaitonaisina he keräävät marjaämpärinsä täyteen. Ennen kuin he poistuvat metsästä, pysäyttää Emma Malenan pellon laitaan.
- Se voi joskus tulla ilmi. Joku toinenkin huomaa. Tai tulee joku pakolainen joka tuntee teidät.
- Se on aina mahdollista. Mutta minä kestän sen että jokainen päivä voi olla viimeinen. Kestätkö sinä että tiedät muttet kerro?
Emma katsoo tyttöä, pelätyn sotapäällikön tytärtä. Tyttöä jonka ainoa ystävä on raiskattu hänen silmiensä edessä. Tyttöä joka on nähnyt kidutuksia ja teloituksia Tyttöä joka on luopunut isästään.
Tyttö katsoo pellon poikki. Vasaran naputus kuuluu iltapäivässä. Uuden rakennuksen tukipuita pystytetään. Väkeä odotetaan lisää.
Emma nyökkää kestävänsä. Hän tarttuu Malenaa kädestä ja tuntee miten tytön vahvuus virtaa häneen kun he kulkevat pellon poikki liittyäkseen muihin.
Emma ei saa rauhaa.
Hän on vatvonut kauppareissua ees taas mielessään. Ei tuntunut reilulta pimittää ihmisten aarteita yhtään pitempään. Niinpä hän on yksi kerrallaan jututtanut jokaista uhraajaa ja sanonut että juuri tämän aarre oli sitä lajia ettei von Bitchiä kiinnostanut. Samalla Emma on varoittanut että toinen ei sanoisi mitään palautuksesta - ja koska aarteet ovat henkilökohtaisia ja rakkaita, on ollut helppo luvata. Eivät ihmiset ole tienneet mitä toinen on antanut - siispä eivät tiedä mitä toinen saa takaisin.
Silti Emmasta tuntuu että hän on kylvänyt salaisuuksia, hyshys-juttuja, tukikohtalaisten keskuuteen. Hän ei pidä ajatuksesta.
Kokoontuminen on parin päivän päästä. Hän on miettinyt Malenan salaisuutta ja mitä sen kertominen merkitsisi yhteisölle. Yhteisössä oli äitejä joiden pojat oli pakkovärvätty. Miten nämä suhtautuisivat? Mitä tapahtuisi jos he karkoittaisivat tytön saarelta?
Hän päättää puhua tytön kanssa kahden.¨
Emma saa tilaisuutensa eräänä päivänä loppukesästä. Mustikkakausi on parhaimmillaan ja saaren rinteet sinisenään marjoja. Hän on poimimassa ja pyytänyt Malenan avukseen. Tyttö lähtee tyynen kyselemättä ja noukkii ahkerasti marjoja.
Puolen päivän tauon aikana hän saa tilaisuutensa. He istuvat rinteessä nauttien leipää ja kuivattua lihaa, sitkeää kuin nahka mutta energiapitoista.
Emma käy suoraan asiaan.
- Sinä olet Fenririn tytär? Etkö olekin?
Malena nyökkää hieman surullisen näköisenä
- Joo. Ja sinä haluat kertoa sen kokoontumisessa?
- Halusin, myöntää Emma. - Nyt en ole enää varma. Salaisuudet eivät ole hyväksi täällä. Pitäisi kertoa.
- Eiköhän niitä ole kaikilla, tähän maailman aikaan. Juttuja joita eivät ikinä kerro.
Tyttö pudistelee karkeat leivänmurut reisiltään.
- Nyt en tosiaan enää ole varma. Miten teihin suhtauduttaisiin? Kuinka moni uskoisi että olette täällä siksi kuin muutkin? Ette vakoilemassa, laskemassa poikia?
Malena luo pitkän jäänsinisen katseen Emmaan.
- Etkö sinä epäile? Että me olemme tiedustelutehtävissä täällä? Kun kerran tiedät.
Emma tutkii tarkoin mieltään. Epäileekö hän vahvaa hiljaista keski-ikäistä naista? Ja tätä poikkeuksellista tyttöä jolla on sotapäällikkö-isänsä silmät? Hän tietää miltä Fenrir näyttää, hän on joskus nähnyt tämän kasvoista kasvoihin. Hän on saanut mennä rauhassa, hän ei ole kiinnostanut miestä.
- En. Te olette täällä turvaa hakemassa kuten kaikki muutkin. Haluaisin vain tietää miten Fenririn tytär voi olla suojaton? Eikö hän antaisi parhaat luottomiehensä henkivartijaksesi.
- Hän antoikin. Siitä kaikki lähti.
Tyttö puree huultaan ja katsoo hetken rävähtämättä eteensä. Se on hänen tapansa pidättää kyyneleitä. Emma odottaa rauhallisena jatkoa.
- Äiti kuoli Tautiin. Veljet myös. Isä - no, hän oli hyvä kaikessa mitä teki. Hyvä johtaja, hyvä suunnittelija, hyvä urheilija. Se että hänestä tuli juuri se jota sanotaan Fenririksi - no, jos olisin ollut tarpeeksi vanha olisin voinut lyödä vetoa asian puolesta.
- Mutta minä olin nuori, ikävöin äitiä ja veljiä. Minulla oli Meri - hän on äitini sisko, niitä jotka paranivat Taudista - ja minulla oli Tanita. Tanita oli niin kuin minä, hänellä oli vain isä ja tämä oli ensimmäinen joka liittoutui isäni kanssa. Meistä tuli ystävät, paremmat kuin kenestäkään. Nyt on naisten yhteisöjä, vapaita ja vähemmän vapaita, mutta me elimme koulutusleirissä. Hyvin vartioituna. Isä todellakin laittoi luottomiehensä seuraamaan meitä kaikkialle. Meri, minä ja Tanita olimme ainoat naiset leirissä. Siellä ollaan pitkään.
Emma ymmärtää mihin ollaan tulossa.
- Sinä päivänä oltiin saatu vanki vastapuolelta. Häntä kuulusteltiin. Isä lähetti meidät silloin pois. Lähdimme nelisin metsään. Se on paikka jossa on kallioita ja vanhoja ampumahautoja. Äänet..no joo, äänet eivät kuuluneet sinne asti. Eivätkä sieltä leiriin.
- Tanita huomasi jossain vaiheessa että Meri puuttui joukosta. Hän löytyi seuraavana päivänä; vartijamme oli hyvin koulutettu. Hän pystyi iskemään naisen tajuttomaksi ja raahaamaan pensaikkoon piiloon, ilman että kaksi tyttöä huomasi.
- Olisi ajatellut että hän olisi ottanut tarpeeseensa siinä tilanteessa. Mutta Meri ei käynyt hänelle. Meri oli liian vanha. Hän tykkäsi nuoremmista. Niin nuorista ettei vielä ollut rintoja. Se oli sitten Tanita. Hän oli minua vähän nuorempi, yksitoista silloin. Mieluummin olisin jäänyt leiriin. On huutoja - ja on huutoja.
Malena nieleksii ja nieleksii. Emmaa puistattaa.
- Sitten jälkeenpäin. Minä pyyhin Tanitan puhtaaksi. Minä puoleksi raahasin, puoleksi talutin hänet leiriin. Sitten tuli Meri..ja lopulta löytyi meidän vartijamme. Osa hänestä haudattiin mereen. Kädet ja...no niin, kaikki millä hän oli kajonnut Tanitaan irrotettiin ja hilattiin puunlatvaan. Ennen kuin hän kuoli. Tanitan isä leikkasi ne itse.
- Ne päivät olivat siis huutoa täynnä. Mutta Tanita oli hiljaa. Hän ei sanonut enää koskaan mitään. Löytyi vain kellumasta rantavedestä naamallaan viikkoa myöhemmin. Oli kävellyt mereen itse.
- Silloin isä päätti lähettää minut pois. Minut ja Merin.
- Minä en ikinä unohda viimeistä yötä. Isä käveli edestakaisin, tunnista toiseen. Aina välillä hän puhui: "Hän ei voi lähteä, hän ei voi jäädä. Minä maksan kaikista noista pojista. Minä kärsin saman. Menetän ainoani"
- Isä tiesi, tietysti, tästä saaresta. Moni Ratsastaja tiesi myös. Mutta isän sana painaa paljon. Jos hän sanoo ettei tätä saarta ole, tätä ei ole. Niinpä meidät tuotiin mahdollisimman lähelle. Se naamioitiin ratsiaksi. Isä itse oli mukana. Hän käy kauppaa Von Bitchin kanssa ja käski tämän pitää huolta ettei minulta puutu mitään. Siksi halusin mukaan kauppamatkalle. Siksi sain kaiken mitä pyysin. Kun kirjoitin isälle viestiä. Enhän minä kirjoittanut niitä kaikkia tavaroita tietenkään. Yritin vain miettiä mitä me tarvitsimme.
- Tajusin sen, Emma sanoo. Hänet täyttää valtava hellyys ja sääli tätä lasta kohtaan.
- Jos sinä tahdot kertoa, niin kerro. Tai vaihtoehtoisesti minä kerron. En minä usko että siitä on hyötyä. Ihmiset haluavat karkottaa minut saarelta jos tietävät. Sudenpenikoista kasvaa isoja susia. Niitä pelätään ja metsästetään.
- Mutta jos sinut karkoitetaan...
- ...tämä saari ilmestyy takaisin kartalle. Ymmärrätkö sinä?
Malenan katseessa on tuskaa.
Juttuhetki on ohi. Vaitonaisina he keräävät marjaämpärinsä täyteen. Ennen kuin he poistuvat metsästä, pysäyttää Emma Malenan pellon laitaan.
- Se voi joskus tulla ilmi. Joku toinenkin huomaa. Tai tulee joku pakolainen joka tuntee teidät.
- Se on aina mahdollista. Mutta minä kestän sen että jokainen päivä voi olla viimeinen. Kestätkö sinä että tiedät muttet kerro?
Emma katsoo tyttöä, pelätyn sotapäällikön tytärtä. Tyttöä jonka ainoa ystävä on raiskattu hänen silmiensä edessä. Tyttöä joka on nähnyt kidutuksia ja teloituksia Tyttöä joka on luopunut isästään.
Tyttö katsoo pellon poikki. Vasaran naputus kuuluu iltapäivässä. Uuden rakennuksen tukipuita pystytetään. Väkeä odotetaan lisää.
Emma nyökkää kestävänsä. Hän tarttuu Malenaa kädestä ja tuntee miten tytön vahvuus virtaa häneen kun he kulkevat pellon poikki liittyäkseen muihin.
lauantai 21. maaliskuuta 2009
Väliportilla
(sana: riista)
Markuksen uni on täynnä ääniä ja kuvia joita mikään ei häädä pois.
Juoksevien jalkojen jytinää. Kirkumista. Vanha nainen joka lyyhistyi rinteeseen ja tallautui jalkoihin. Äitejä itkevine lapsineen.
Mutta ennen kaikkea kumppaneiden ääniä. Voitonhuutoa, metsästyksen ahnasta riemuhuutoa. Satimeen ajettuja ihmisiä ja heidän joukossaan olleita poikia jotka raastettiin talteen.
Markus hätkähtää hereille. Näkeekö hän edelleen unta? Tyttö on taas tuossa mutta puhtaana. Tytön hiukset on kasattu niskaan ja päällä on iso, leukaan asti napitettu paita. Kädessä tytöllä on froteepyyhe jolla hän arasti taputtelee miehen hikistä otsaa.
- Tuhkimo, hän kuiskaa.
- Sinä näit painajaista. Minä lakaisin terassia ja seinä tömähti. Sitten sinä huusit.
- Mitä minä huusin? havahtuu Markus
- "Riistaa". Sitten jotain mistä en saanut selvää. Sitten "Mitä seuraavaksi? Jalkarautoja?".
Markus huokaisee ja nousee istumaan. Tyttö perääntyy pari askelta ja väistää hänen katsettaan.
- Niin siis, minä olen töissä täällä Väliportin majatalossa, tyttö sanoo kiireesti. - Teen yövuoroja. Mulla on avain näihin kaikkiin. En minä ajatellut viedä mitään. Mutta kun sinä huusit...minä teen yövuoroja siksi...että minäkään en uskalla nukkua..
- Onko meikäläiset vieneet sulta isän? Tai veljiä? Ehkä poikaystävän?
- Ei tarvi tehdä pilaa!
Tyttö loukkaantuu selvästi, sulkeutuu, kääntyy pois.
- Hei, mitä minä sanoin? Anteeksi jos loukkasin. Mutta en minä mistään pilaa tehnyt. Aika vähän nauramista tässä elämässä on.
Tyttö kääntää päätään, vilkaisee olkansa yli. Tytön leuan linja on kaunis, iso paita ei kätke vahvan pyöreän olkapään muotoa
- Älä sitten puhu poikaystävistä. Niin, ja mulla ei ollut veljiä. Isä kyllä, mutta kuoli Tautiin.
- Hei. Aloitetaan alusta. Mikä sun nimi on? En viitsisi sanoa Tuhkimoksi.
- Karla. Kirjoitetaan koolla.
- Markus.
Mies ojentaa kätensä ja tyttö tarttuu siihen pienen epäröinnin jälkeen.
- Eli sinä pelkäät pimeää? Markus kysyyy
- Joo, vastaa Karla. - Ei mitään tekemistä nykyajan kanssa. Mä olen pelännyt pimeää aina. Saitko muuten pyörän kuntoon? Teikäläiset on jo lähteneet eteenpäin mutta...
- Ei minun pyörässä mitään vikaa ollut.
Se vain luiskahtaa Markukselta ja hän kiroaa mielessään. Mutta Karla ei kysele vaan toteaa:
- No. Jos sinä olet valmis taluttamaan tuon kokoista rohjaketta pari kokonaista päivää niin sulla täytyy olla hyvä syy.
Ja kuin ajatus, tyttö on hävinnyt ovesta. Markus kuulee hänen avaavan seuraavan oven, tyhjän huoneen.
Markus ei pidä kiirettä toisten ratsastajien perään. Hän syö hyvin, nukkuu ja yrittää etsiä Karlaa majatalon tyttöjen joukosta. Turhaan. Ei niin että tytöistä olisi pulaa. Varmasti jokunen oli päässyt ratsastajien kyytiin ja nämä toiset kanaset yrittivät kaikkensa että hän ottaisi jonkun heistä mukaansa.
Markuksen rääkätyssä päässä alkaa soida menneen maailman jytisevä lyriikka
"takana on raskas retki metsän siimeksessä
olalla kirves ja riista, polte sydämessä
eteenpäin vie askel halun, läpi hangiston
voimistuttaa tieto siitä mitä perillä on"
Markus tuntee halua yökätä ja pakenee paikalta, tyttöjen jäädessä katsomaan hämmentyneinä. Onko hän yhtään toisia parempi? Hänhän värväytyi vapaaehtoisesti. Mutta viimeinen jahti...
Sekin päivä kallistuu iltaan Markus purkaa tavaransa ja kaivaa esiin huolellisesti piilotetun pullon. Pullo on muovia ja sen etiketissä on siniristilippu. Hän kaataa lasiseen hammasmukiin jonka on napannut huoneensa pesualtaan reunalta. Lasi täyttyy kolmannekseen. Viina polttaa mutta vaimentaa tärinän. Toinen kulaus. Kolmas.
- Sinä värväydyit itse, hän sanoo itselleen. Kurjaa juttuseuraa, mutta tyhjää parempaa.
-Fenririn jengissä ei selviä hengissä, hän toteaa peilikuvalleen.
Hän päättää juoda itsensä sammuksiin ja ajaa täydellisesti toimivalla pyörällään seuraavana päivänä kalliolta mereen. Se tuntuu maailman parhaalta idealta.
Joku koputtaa oveen. Ujo, epäröivä koputus, käden ei tarvitse tapailla aseen perää.
Markus avaa oven ja horjahtaa hämmästyksestä nähdessään Karlan.
- Mikset tullut avaimilla?
- Sinä et nähnyt painajaisia, Karla sanoo; harmaat silmät rekisteröivät Suomi-viinapullon pöydällä mutta ilme ei muutu.
- En nähnyt painajaisia. Minä elän painajaista. Ihmisiä, onko niitä?
Karla pujahtaa ovesta sisään.
- Me olimme etsimässä poikia. Isolla porukalla. Toiset ajoivat ihmiset liikkeelle ja yhteen, toiset pysäyttivät umpikujaan. Se oli jumalauta poroerottelua! Mitä seuraavaksi? Jalkarautoja? Ansakuoppia? Ihmisille!
Karla kuuntelee tyynenä Markuksen purkausta. Mies herää tuijottamaan tyttöä.
- Mitä sinä hölmö täällä teet? Etkö ole kuullut tätä - "mies taistonhaluinen saa mitä ansaitsee, joten miellytä ja palvele, tai hän rankaisee."
Markuksen hämmästykseksi Karla purskahtaa nauruun.
- Tuo oli mennyttä aikaa jo ennen tautia, hän sanoo ja istuutuu Markuksen viereen. Mies tarjoaa hänelle hammasmukia ja yllättyy kun tyttö kulauttaa polttavan juoman kurkkuunsa.
- Sinä et siis pelkää? hän kysyy.
- Ei nuo koske minua, Karla huomauttaa.
- Kuinka moni lähti meikäläisten mukaan? Sinun työkavereista? Pojat tulivat metsästämästä, monellako tarakalla oli tyttö, kun he lähtivät?
- Viidellä, Karla sanoo.
- Siksikö sinä työskentelet öisin? Ettei kukaan valitse sinua? Etkö halua pois?
Karla repeää vielä hurjempaan nauruun jossa kuuluu jo nautittu alkoholi.
- Älä viitsi. Kun niillä on kaikki nuo niin miksi ne valitsisivat minut? KATSO minua.
- Koko ajan, Markus sanoo. - Ja sinä et tykkää siitä.
- Läski lehmä ei tykkää, totta, Karla sanoo haastaen.
Jaha. Siitä on kyse, Markus ymmärtää.
- No kuulostaisikos tämä vähän paremmalta? Tuoreempaa se ainakin oli, silloin ennen:
"Ei kauneus oo rumuutta kauniimpaa/ ruma on kaunis ja kaunis rumaa/ Jos ruma on suoraa ja kaunis väärää/kuka kauniin säätää ja ruman määrää"
Markuksen äänellä ei olisi ikinä menty edesmenneen Idols-kilpailun jatkoon. Mutta Karlan silmät täyttyvät kyynelistä. Eikä hän vastustele kun mies vetää hänet viereensä.
- Mut sun lähelläs mieli peilityyni on, kuiskaa Markus eikä se ole enää sitaatti.
Markuksen uni on täynnä ääniä ja kuvia joita mikään ei häädä pois.
Juoksevien jalkojen jytinää. Kirkumista. Vanha nainen joka lyyhistyi rinteeseen ja tallautui jalkoihin. Äitejä itkevine lapsineen.
Mutta ennen kaikkea kumppaneiden ääniä. Voitonhuutoa, metsästyksen ahnasta riemuhuutoa. Satimeen ajettuja ihmisiä ja heidän joukossaan olleita poikia jotka raastettiin talteen.
Markus hätkähtää hereille. Näkeekö hän edelleen unta? Tyttö on taas tuossa mutta puhtaana. Tytön hiukset on kasattu niskaan ja päällä on iso, leukaan asti napitettu paita. Kädessä tytöllä on froteepyyhe jolla hän arasti taputtelee miehen hikistä otsaa.
- Tuhkimo, hän kuiskaa.
- Sinä näit painajaista. Minä lakaisin terassia ja seinä tömähti. Sitten sinä huusit.
- Mitä minä huusin? havahtuu Markus
- "Riistaa". Sitten jotain mistä en saanut selvää. Sitten "Mitä seuraavaksi? Jalkarautoja?".
Markus huokaisee ja nousee istumaan. Tyttö perääntyy pari askelta ja väistää hänen katsettaan.
- Niin siis, minä olen töissä täällä Väliportin majatalossa, tyttö sanoo kiireesti. - Teen yövuoroja. Mulla on avain näihin kaikkiin. En minä ajatellut viedä mitään. Mutta kun sinä huusit...minä teen yövuoroja siksi...että minäkään en uskalla nukkua..
- Onko meikäläiset vieneet sulta isän? Tai veljiä? Ehkä poikaystävän?
- Ei tarvi tehdä pilaa!
Tyttö loukkaantuu selvästi, sulkeutuu, kääntyy pois.
- Hei, mitä minä sanoin? Anteeksi jos loukkasin. Mutta en minä mistään pilaa tehnyt. Aika vähän nauramista tässä elämässä on.
Tyttö kääntää päätään, vilkaisee olkansa yli. Tytön leuan linja on kaunis, iso paita ei kätke vahvan pyöreän olkapään muotoa
- Älä sitten puhu poikaystävistä. Niin, ja mulla ei ollut veljiä. Isä kyllä, mutta kuoli Tautiin.
- Hei. Aloitetaan alusta. Mikä sun nimi on? En viitsisi sanoa Tuhkimoksi.
- Karla. Kirjoitetaan koolla.
- Markus.
Mies ojentaa kätensä ja tyttö tarttuu siihen pienen epäröinnin jälkeen.
- Eli sinä pelkäät pimeää? Markus kysyyy
- Joo, vastaa Karla. - Ei mitään tekemistä nykyajan kanssa. Mä olen pelännyt pimeää aina. Saitko muuten pyörän kuntoon? Teikäläiset on jo lähteneet eteenpäin mutta...
- Ei minun pyörässä mitään vikaa ollut.
Se vain luiskahtaa Markukselta ja hän kiroaa mielessään. Mutta Karla ei kysele vaan toteaa:
- No. Jos sinä olet valmis taluttamaan tuon kokoista rohjaketta pari kokonaista päivää niin sulla täytyy olla hyvä syy.
Ja kuin ajatus, tyttö on hävinnyt ovesta. Markus kuulee hänen avaavan seuraavan oven, tyhjän huoneen.
Markus ei pidä kiirettä toisten ratsastajien perään. Hän syö hyvin, nukkuu ja yrittää etsiä Karlaa majatalon tyttöjen joukosta. Turhaan. Ei niin että tytöistä olisi pulaa. Varmasti jokunen oli päässyt ratsastajien kyytiin ja nämä toiset kanaset yrittivät kaikkensa että hän ottaisi jonkun heistä mukaansa.
Markuksen rääkätyssä päässä alkaa soida menneen maailman jytisevä lyriikka
"takana on raskas retki metsän siimeksessä
olalla kirves ja riista, polte sydämessä
eteenpäin vie askel halun, läpi hangiston
voimistuttaa tieto siitä mitä perillä on"
Markus tuntee halua yökätä ja pakenee paikalta, tyttöjen jäädessä katsomaan hämmentyneinä. Onko hän yhtään toisia parempi? Hänhän värväytyi vapaaehtoisesti. Mutta viimeinen jahti...
Sekin päivä kallistuu iltaan Markus purkaa tavaransa ja kaivaa esiin huolellisesti piilotetun pullon. Pullo on muovia ja sen etiketissä on siniristilippu. Hän kaataa lasiseen hammasmukiin jonka on napannut huoneensa pesualtaan reunalta. Lasi täyttyy kolmannekseen. Viina polttaa mutta vaimentaa tärinän. Toinen kulaus. Kolmas.
- Sinä värväydyit itse, hän sanoo itselleen. Kurjaa juttuseuraa, mutta tyhjää parempaa.
-Fenririn jengissä ei selviä hengissä, hän toteaa peilikuvalleen.
Hän päättää juoda itsensä sammuksiin ja ajaa täydellisesti toimivalla pyörällään seuraavana päivänä kalliolta mereen. Se tuntuu maailman parhaalta idealta.
Joku koputtaa oveen. Ujo, epäröivä koputus, käden ei tarvitse tapailla aseen perää.
Markus avaa oven ja horjahtaa hämmästyksestä nähdessään Karlan.
- Mikset tullut avaimilla?
- Sinä et nähnyt painajaisia, Karla sanoo; harmaat silmät rekisteröivät Suomi-viinapullon pöydällä mutta ilme ei muutu.
- En nähnyt painajaisia. Minä elän painajaista. Ihmisiä, onko niitä?
Karla pujahtaa ovesta sisään.
- Me olimme etsimässä poikia. Isolla porukalla. Toiset ajoivat ihmiset liikkeelle ja yhteen, toiset pysäyttivät umpikujaan. Se oli jumalauta poroerottelua! Mitä seuraavaksi? Jalkarautoja? Ansakuoppia? Ihmisille!
Karla kuuntelee tyynenä Markuksen purkausta. Mies herää tuijottamaan tyttöä.
- Mitä sinä hölmö täällä teet? Etkö ole kuullut tätä - "mies taistonhaluinen saa mitä ansaitsee, joten miellytä ja palvele, tai hän rankaisee."
Markuksen hämmästykseksi Karla purskahtaa nauruun.
- Tuo oli mennyttä aikaa jo ennen tautia, hän sanoo ja istuutuu Markuksen viereen. Mies tarjoaa hänelle hammasmukia ja yllättyy kun tyttö kulauttaa polttavan juoman kurkkuunsa.
- Sinä et siis pelkää? hän kysyy.
- Ei nuo koske minua, Karla huomauttaa.
- Kuinka moni lähti meikäläisten mukaan? Sinun työkavereista? Pojat tulivat metsästämästä, monellako tarakalla oli tyttö, kun he lähtivät?
- Viidellä, Karla sanoo.
- Siksikö sinä työskentelet öisin? Ettei kukaan valitse sinua? Etkö halua pois?
Karla repeää vielä hurjempaan nauruun jossa kuuluu jo nautittu alkoholi.
- Älä viitsi. Kun niillä on kaikki nuo niin miksi ne valitsisivat minut? KATSO minua.
- Koko ajan, Markus sanoo. - Ja sinä et tykkää siitä.
- Läski lehmä ei tykkää, totta, Karla sanoo haastaen.
Jaha. Siitä on kyse, Markus ymmärtää.
- No kuulostaisikos tämä vähän paremmalta? Tuoreempaa se ainakin oli, silloin ennen:
"Ei kauneus oo rumuutta kauniimpaa/ ruma on kaunis ja kaunis rumaa/ Jos ruma on suoraa ja kaunis väärää/kuka kauniin säätää ja ruman määrää"
Markuksen äänellä ei olisi ikinä menty edesmenneen Idols-kilpailun jatkoon. Mutta Karlan silmät täyttyvät kyynelistä. Eikä hän vastustele kun mies vetää hänet viereensä.
- Mut sun lähelläs mieli peilityyni on, kuiskaa Markus eikä se ole enää sitaatti.
Tuhkasta nousee timantti
Sana: tuhka
Tiedän ettei täällä saisi olla. Meidän pitäisi pysyä kaupungissa joka säästyi tulelta.
Varmuuden vuoksi on hylätyistä autoista kasattu barrikadi ja vain yksi virallinen sisään- ja uloskäynti jota kaksi Fenririn miestä vartioi. Taajamamerkki on nostettu uudelleen pystyyn rajaksi.
Säännöt on kuitenkin luotu rikkomista varten. Taannoin seurasin koiraa joka livahti autobarrikadin raosta, vartijoiden kannalta kuolleesta kulmasta toiselle puolelle.
Oli sulaa hulluutta lähteä seuraamaan koiraa - koira oli pieni ja kevyt. Ja minä, no niin, ei tarvitse edes peilata, uskon sen mitä vuosikausia kuulin. Minä olen läski lehmä. Niin sanoivat ne joilla oli vaaleat kiharat, isot korvarenkaat, helmiäishuulipunaa ja Vuittonin laukut. Tarpeeksi kauan kun tuota kuuntelee koulun käytävällä, sen uskoo vaikka sanojien ääoo on farkkujen kokoa pienempi - ja ne farkuthan ovat tietysti xxxxs.
Kaupunki säästyi tulelta. Koulua ei tietenkään enää ole kun ei ole opettajiakaan. Osa kuoli, osa sekosi päästään, osa pakkovärvättiin, jotkut vain katosivat. Minä olen nalkissa kaupungissa jossa olin nalkissa silloin ennenkin.
Ja samojen pissaliisojen kanssa, kaiken kukkuraksi. Kaupunki on alkanut ryömiä takaisin kasaan, ja kun menetin perheeni ei minulla ollut oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin olla mukana toisten tyttöjen kanssa tai yksin.
Yksin ollessani minä menisin pimeässä järjiltäni. Niinpä lyöttäydyin majataloväkeen. Olen vahva, jaksan siirellä huonekaluja, kanniskella tavaroita. Ne xxxs-kokoiset hymyilkööt tiskin takana ja kantakoot tarjottimia Vuitton-laukkujensa asemesta.
Uudessa maailmassa jopa läski lehmä huolitaan mukaan. Ihmisistä on, yllätys yllätys, tullut tärkeitä vain siksi että he ovat. Eikä täällä ole poikia. Paitsi ihan pieniä. Niin, ja vanhoja ukkoja.
Fenririn miehet tulevat ja menevät, syövät ja yöpyvät. Minä vaihdan lakanoita niiden jäljiltä. Joskus seuraan niiden lähtöä mutta vain ikkunasta.
Ne sievät ja aikoinaan kadehditut ysiluokan missit ovat pihalla sonnustautuneina parhaimpiinsa, toivoen kuolemakseen että pääsisivät moottoripyörien kyytiin, pois täältä, jonnekin.
Muuan liki satavuotias mies katsoo touhua paheksuvasti. Hän on joskus kertonut olleensa aikanaan avioton lapsi, suomalaisen tarjoilijan ja saksalaisen sotilaan äpärä. Historia toistaa itseään, hän totesi silloin ja katseli keikisteleviä tyttöjä jotka halusivat epätoivoisena jonnekin parempaan paikkaan. - Niistäkin moni päätyi luodinreikä niskassa mereen. Luulevatko nämä saavansa jotain muuta? Ei ihminen opi, ei niin nopeasti
Minulla ei ollut mitään syytä uskoa että kukaan mies valkoisella ratsulla, enempää kuin mustalla harrikallakaan, veisi minua pois. En siis ollut vastannut, kohautin vain olkapäitäni.
Mutta minulla on tämä oma pikku salaisuuteni. Outoa kyllä, autobarrikadin tunneli oli kestänyt läskin lehmän eikä koirakaan käynyt kimppuun. Silti vaikka ohitin sen pesän. Nyt se saattoi tyynesti jatkaa pentujensa imettämistä kun minä ryömin ohitse. Tuhkakaupunkiin.
Ensimmäinen taival taittuu ojanpohjaa pitkin. Ensimmäiselle kivijalalle kun pääsee niin on turvassa vartijoiden katseilta. Ja moottoripyörien äänen kuulee kaukaa ja ehtii heittäytyä matalaksi.
Ikuinen talvi vallitsee tuhkakaupungissa. Kesällä se on lämmin talvi. Tuulen leudot puuskahdukset tekevät minusta hetkessä yhtä harmaan kuin kaupungista. Siksi minulla on aina vaihtovaatteet kassissa kun teen näitä pikku vierailujani. Kassin kätken käytävän alkupäähän kaupungin puolelle. Jostain kumman syystä se on aina saanut olla rauhassa. Kuvittelen että koiraemo vahtii sitä puolestani. Ei kai siinä mitään järkeä ole, ennemmin se veisi ne pehmikkeeksi pennuilleen.
Ihmiset ehtivät täältä pois ennen kuin palo syttyi. Siksi en koskaan löydä tuhkasta mitään kauheaa, niin kuin aluksi pelkäsin. Niin suuri osa kodeista on hautakammioita joissa Tautiin kuolleet perheet lahoavat.
Tämä oli joskus paikkakunnan luksuslähiö, sellainen jossa oli Securitasin suoravartiointi. Siispä kivijalat ovat isoja ja tuhkaa paljon. Mustiksi vääntyneet autonromut ovat kookkaita nekin, joissain on kiinni surullinen musta lättänä joka joskus oli peräkärry, jolla kuskattiin venettä.
Niillä veneillä on varmaan lähdetty karkuun sairautta ja levottomuuksia. Palon syttymissyytä ei kukaan tiedä eikä ole mitään organisaatiota joka sitä viitsisi tutkia. Kuvittelen mielessäni että viimeinen lähtijä tuikkasi talon tuleen - jos me emme voi jäädä tähän paratiisiin, ei tätä saa kukaan muukaan. Oli kuiva päivä, tuli levisi talosta toiseen ja poltti poroksi koko lähiön.
Musta, vääntynyt tie, puiden luurangot ja loputtomat tuhkakinokset. Voisin vain katsella niitä. Kuulun paremmin tähän maailmaan kuin siihen vuorovaikutuksen muurahaispesään joka oli ennen. Vanha maailma punnitsi minut ja köykäiseksi havaitsi - tai oikeastaan liian painavaksi
Jossain vaiheessa lakkaan kuitenkin katselemasta ja alan keräillä. Se alkoi aikoinaan ihan vahingossa. Olin löytänyt muodottomaksi sulaneen metallipalasen, tuijottanut sitä aikani ja tajunnut että se oli kultaa. Olisikohan ollut medaljonki? Varmaankin. Pitsimäinen muodostelma olisi voinut olla ketju. Tuli oli sulattanut sen ja nyt se muistutti uudenvuoden tilaa, paitsi että oli puhdasta kultaa.
Olen tallettanut pikku huoneeseeni motellilla näitä löytöjä. Sulaneita aarteita, kiviä, metallia. Tuli on muuttanut joidenkin muodon tuhoamatta niitä. Niille on käynyt kuten maailmalle.
Ei tuhka paljoa poikkea lumesta. Se ei sula kämmenelle kuitenkaan. Eikä kimaltele.
Vai kimalteleeko sittenkin? Aurinko heijastaa terävän säilän takaisin kivijalan sisäpuolelta. Tämä on niitä talonrippeitä joita en ole ehtinyt vielä tutkia.
Ei voi olla totta, ehjä ketju ja kaikki!
Se on pisaran muotoinen riipus. Ketju on täysin ehjä, vähän mustunut vain. Testaan sen lukkoa ryvettyneellä kädelläni. Toimii.
Kuin unessa kiinnitän ketjun kaulaani, vedän hiukseni läpi siitä ja tarkastelen tuhkanpeittämällä rinnallani lepäävää pisaraa. Se säihkyy.
- Tuhkasta nousee timantti, sanoo miesääni takanani.
Säikähdän niin että olen vähällä pissata housuun.
Mustuneen savupiipun vieressä seisoo Ratsastaja. Mies on noin kolmekymppinen, pitkä ja treenattu kuin kuntovalmentaja menneinä aikoina. Hänellä on uudehkot farkut, nahkaliivi, ei paitaa, virttynyt bandannahuivi päässä. Hän on hikinen ja huohottaa.
Ja siinä hän katsoo minua, rumaa tyttöä, Tuhkimoa tuhkan peitossa, timantti kaulassa. En ole ikinä nähnyt timanttia mutta tiedän että kaulallani on sellainen.
Ja kuten aina, kun minua katsotaan, menen melkein paniikkiin. Seison siinä tuhkan peitossa ja tärisen, yritän pyytää katseellani anteeksi rumuuttani.
Miksei tuo mies huomaa sitä? Miksei hän käänny pois? Se ei ole kuitenkaan se mitä kysyn häneltä
- Miksi en kuullut sinua? Viittaan hänen pyöräänsä joka on möykkyisellä tiellä pysäköitynä.
- Tuohon tuli vikaa. Jäin porukasta. Sen pitäisi olla kaupungissa. Olen kaksi päivää taluttanut pyörää. Hidasta hommaa ja kun tie on tässä kunnossa...se mäki oli yhtä helvettiä.
Miehellä on siniset silmät ja oljenvärinen leukaparta. Hän on lähes yhtä tuhkainen kuin minäkin, mutta hikinorot kyntävät tiikerinjuoviaan hänen käsivarsiinsa ja rintaansa.
- Jos nuo tuolla portilla saavat tietää että minä olen täällä, saan rangaistuksen.
Mies miettii hetken sanojani. Sitten hän hymyilee.
- Tehdään diili. Sinä kerrot missä on lähin huoltopiste - ja minä en ole ikinä sinua nähnytkään.
Päätän luottaa.
- Pyörän saat huolletuksi ihan heti tuon portin jälkeen. Siellä on asema. Vain jokunen askel enää ja tasaista tietä. Voit huilata, peseytyä ja syödä Väliportin majatalossa. Maksa näillä, mutta älä kerro mistä sait.
Tarjoan kourallista vääntyneitä jalometallimöykkyjä, mutta mies torjuu ne nauraen.
- Pidä sinä aarteesi, Tuhkimo. Ja ole varovainen kun palaat takaisin. Ehkä vielä nähdään!
Hän kääntyy ja palaa pyöränsä luo. Tuijotan hetken hänen jälkeensä, pyörittelen pisaraa kaulallani. Ehkä vielä nähdään, hän oli sanonut.
Eikä mikään ole niin kuin ennen
Tiedän ettei täällä saisi olla. Meidän pitäisi pysyä kaupungissa joka säästyi tulelta.
Varmuuden vuoksi on hylätyistä autoista kasattu barrikadi ja vain yksi virallinen sisään- ja uloskäynti jota kaksi Fenririn miestä vartioi. Taajamamerkki on nostettu uudelleen pystyyn rajaksi.
Säännöt on kuitenkin luotu rikkomista varten. Taannoin seurasin koiraa joka livahti autobarrikadin raosta, vartijoiden kannalta kuolleesta kulmasta toiselle puolelle.
Oli sulaa hulluutta lähteä seuraamaan koiraa - koira oli pieni ja kevyt. Ja minä, no niin, ei tarvitse edes peilata, uskon sen mitä vuosikausia kuulin. Minä olen läski lehmä. Niin sanoivat ne joilla oli vaaleat kiharat, isot korvarenkaat, helmiäishuulipunaa ja Vuittonin laukut. Tarpeeksi kauan kun tuota kuuntelee koulun käytävällä, sen uskoo vaikka sanojien ääoo on farkkujen kokoa pienempi - ja ne farkuthan ovat tietysti xxxxs.
Kaupunki säästyi tulelta. Koulua ei tietenkään enää ole kun ei ole opettajiakaan. Osa kuoli, osa sekosi päästään, osa pakkovärvättiin, jotkut vain katosivat. Minä olen nalkissa kaupungissa jossa olin nalkissa silloin ennenkin.
Ja samojen pissaliisojen kanssa, kaiken kukkuraksi. Kaupunki on alkanut ryömiä takaisin kasaan, ja kun menetin perheeni ei minulla ollut oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin olla mukana toisten tyttöjen kanssa tai yksin.
Yksin ollessani minä menisin pimeässä järjiltäni. Niinpä lyöttäydyin majataloväkeen. Olen vahva, jaksan siirellä huonekaluja, kanniskella tavaroita. Ne xxxs-kokoiset hymyilkööt tiskin takana ja kantakoot tarjottimia Vuitton-laukkujensa asemesta.
Uudessa maailmassa jopa läski lehmä huolitaan mukaan. Ihmisistä on, yllätys yllätys, tullut tärkeitä vain siksi että he ovat. Eikä täällä ole poikia. Paitsi ihan pieniä. Niin, ja vanhoja ukkoja.
Fenririn miehet tulevat ja menevät, syövät ja yöpyvät. Minä vaihdan lakanoita niiden jäljiltä. Joskus seuraan niiden lähtöä mutta vain ikkunasta.
Ne sievät ja aikoinaan kadehditut ysiluokan missit ovat pihalla sonnustautuneina parhaimpiinsa, toivoen kuolemakseen että pääsisivät moottoripyörien kyytiin, pois täältä, jonnekin.
Muuan liki satavuotias mies katsoo touhua paheksuvasti. Hän on joskus kertonut olleensa aikanaan avioton lapsi, suomalaisen tarjoilijan ja saksalaisen sotilaan äpärä. Historia toistaa itseään, hän totesi silloin ja katseli keikisteleviä tyttöjä jotka halusivat epätoivoisena jonnekin parempaan paikkaan. - Niistäkin moni päätyi luodinreikä niskassa mereen. Luulevatko nämä saavansa jotain muuta? Ei ihminen opi, ei niin nopeasti
Minulla ei ollut mitään syytä uskoa että kukaan mies valkoisella ratsulla, enempää kuin mustalla harrikallakaan, veisi minua pois. En siis ollut vastannut, kohautin vain olkapäitäni.
Mutta minulla on tämä oma pikku salaisuuteni. Outoa kyllä, autobarrikadin tunneli oli kestänyt läskin lehmän eikä koirakaan käynyt kimppuun. Silti vaikka ohitin sen pesän. Nyt se saattoi tyynesti jatkaa pentujensa imettämistä kun minä ryömin ohitse. Tuhkakaupunkiin.
Ensimmäinen taival taittuu ojanpohjaa pitkin. Ensimmäiselle kivijalalle kun pääsee niin on turvassa vartijoiden katseilta. Ja moottoripyörien äänen kuulee kaukaa ja ehtii heittäytyä matalaksi.
Ikuinen talvi vallitsee tuhkakaupungissa. Kesällä se on lämmin talvi. Tuulen leudot puuskahdukset tekevät minusta hetkessä yhtä harmaan kuin kaupungista. Siksi minulla on aina vaihtovaatteet kassissa kun teen näitä pikku vierailujani. Kassin kätken käytävän alkupäähän kaupungin puolelle. Jostain kumman syystä se on aina saanut olla rauhassa. Kuvittelen että koiraemo vahtii sitä puolestani. Ei kai siinä mitään järkeä ole, ennemmin se veisi ne pehmikkeeksi pennuilleen.
Ihmiset ehtivät täältä pois ennen kuin palo syttyi. Siksi en koskaan löydä tuhkasta mitään kauheaa, niin kuin aluksi pelkäsin. Niin suuri osa kodeista on hautakammioita joissa Tautiin kuolleet perheet lahoavat.
Tämä oli joskus paikkakunnan luksuslähiö, sellainen jossa oli Securitasin suoravartiointi. Siispä kivijalat ovat isoja ja tuhkaa paljon. Mustiksi vääntyneet autonromut ovat kookkaita nekin, joissain on kiinni surullinen musta lättänä joka joskus oli peräkärry, jolla kuskattiin venettä.
Niillä veneillä on varmaan lähdetty karkuun sairautta ja levottomuuksia. Palon syttymissyytä ei kukaan tiedä eikä ole mitään organisaatiota joka sitä viitsisi tutkia. Kuvittelen mielessäni että viimeinen lähtijä tuikkasi talon tuleen - jos me emme voi jäädä tähän paratiisiin, ei tätä saa kukaan muukaan. Oli kuiva päivä, tuli levisi talosta toiseen ja poltti poroksi koko lähiön.
Musta, vääntynyt tie, puiden luurangot ja loputtomat tuhkakinokset. Voisin vain katsella niitä. Kuulun paremmin tähän maailmaan kuin siihen vuorovaikutuksen muurahaispesään joka oli ennen. Vanha maailma punnitsi minut ja köykäiseksi havaitsi - tai oikeastaan liian painavaksi
Jossain vaiheessa lakkaan kuitenkin katselemasta ja alan keräillä. Se alkoi aikoinaan ihan vahingossa. Olin löytänyt muodottomaksi sulaneen metallipalasen, tuijottanut sitä aikani ja tajunnut että se oli kultaa. Olisikohan ollut medaljonki? Varmaankin. Pitsimäinen muodostelma olisi voinut olla ketju. Tuli oli sulattanut sen ja nyt se muistutti uudenvuoden tilaa, paitsi että oli puhdasta kultaa.
Olen tallettanut pikku huoneeseeni motellilla näitä löytöjä. Sulaneita aarteita, kiviä, metallia. Tuli on muuttanut joidenkin muodon tuhoamatta niitä. Niille on käynyt kuten maailmalle.
Ei tuhka paljoa poikkea lumesta. Se ei sula kämmenelle kuitenkaan. Eikä kimaltele.
Vai kimalteleeko sittenkin? Aurinko heijastaa terävän säilän takaisin kivijalan sisäpuolelta. Tämä on niitä talonrippeitä joita en ole ehtinyt vielä tutkia.
Ei voi olla totta, ehjä ketju ja kaikki!
Se on pisaran muotoinen riipus. Ketju on täysin ehjä, vähän mustunut vain. Testaan sen lukkoa ryvettyneellä kädelläni. Toimii.
Kuin unessa kiinnitän ketjun kaulaani, vedän hiukseni läpi siitä ja tarkastelen tuhkanpeittämällä rinnallani lepäävää pisaraa. Se säihkyy.
- Tuhkasta nousee timantti, sanoo miesääni takanani.
Säikähdän niin että olen vähällä pissata housuun.
Mustuneen savupiipun vieressä seisoo Ratsastaja. Mies on noin kolmekymppinen, pitkä ja treenattu kuin kuntovalmentaja menneinä aikoina. Hänellä on uudehkot farkut, nahkaliivi, ei paitaa, virttynyt bandannahuivi päässä. Hän on hikinen ja huohottaa.
Ja siinä hän katsoo minua, rumaa tyttöä, Tuhkimoa tuhkan peitossa, timantti kaulassa. En ole ikinä nähnyt timanttia mutta tiedän että kaulallani on sellainen.
Ja kuten aina, kun minua katsotaan, menen melkein paniikkiin. Seison siinä tuhkan peitossa ja tärisen, yritän pyytää katseellani anteeksi rumuuttani.
Miksei tuo mies huomaa sitä? Miksei hän käänny pois? Se ei ole kuitenkaan se mitä kysyn häneltä
- Miksi en kuullut sinua? Viittaan hänen pyöräänsä joka on möykkyisellä tiellä pysäköitynä.
- Tuohon tuli vikaa. Jäin porukasta. Sen pitäisi olla kaupungissa. Olen kaksi päivää taluttanut pyörää. Hidasta hommaa ja kun tie on tässä kunnossa...se mäki oli yhtä helvettiä.
Miehellä on siniset silmät ja oljenvärinen leukaparta. Hän on lähes yhtä tuhkainen kuin minäkin, mutta hikinorot kyntävät tiikerinjuoviaan hänen käsivarsiinsa ja rintaansa.
- Jos nuo tuolla portilla saavat tietää että minä olen täällä, saan rangaistuksen.
Mies miettii hetken sanojani. Sitten hän hymyilee.
- Tehdään diili. Sinä kerrot missä on lähin huoltopiste - ja minä en ole ikinä sinua nähnytkään.
Päätän luottaa.
- Pyörän saat huolletuksi ihan heti tuon portin jälkeen. Siellä on asema. Vain jokunen askel enää ja tasaista tietä. Voit huilata, peseytyä ja syödä Väliportin majatalossa. Maksa näillä, mutta älä kerro mistä sait.
Tarjoan kourallista vääntyneitä jalometallimöykkyjä, mutta mies torjuu ne nauraen.
- Pidä sinä aarteesi, Tuhkimo. Ja ole varovainen kun palaat takaisin. Ehkä vielä nähdään!
Hän kääntyy ja palaa pyöränsä luo. Tuijotan hetken hänen jälkeensä, pyörittelen pisaraa kaulallani. Ehkä vielä nähdään, hän oli sanonut.
Eikä mikään ole niin kuin ennen
maanantai 16. maaliskuuta 2009
Kaupankäyntiä
Sana: Viesti
Hän on viisikymppinen nainen. Muuttuneessa maailmassa hän on outo ilmestys. Kenellä muulla on tukka aina laitettuna ja rakennekynnet viilattuna tähän maailman aikaan?
Joskus hänen nimensä oli Tamara. Nyt kaikki tuntevat hänet Von Bitchinä. Nimi on kai alun perin tarkoitettu herjaksi, mutta kauan sitten nuori Tamara oli kuullut pahempaakin ja on mielellään tässä maailmassa Von Bitch.
Hän ei jäänyt aikailemaan kun järjestys alkoi kaatua dominopalikka kerrallaan. Hän otti rotan vaistonsa käyttöön ja aloitti keräilyn. Nyt hänellä on menestyvä kauppabisnes jossa valuuttana on mikä milloinkin.
Hän odottaa kärsimättömänä. Saaripakolaisten pitäisi olla jo täällä. Latoa jossa hänellä on varasto, vartioi kaksi miestä jotka puhuvat vähän mutta joilla on tarkka katse ja nopeat refleksit.
Von Bitch istuu pöydän takana, pyöreät kasvot huolesta kurtussa. Edes hänen uudet värikkäät minilettinsä eivät nyt ilahduta. Tai pitkät helmenväriset rakennekynnet. Näiden laittamisen hän maksaa tupakalla - henkiinjääneiden joukossa on jokunen kauneuden ammattilainen, thaimaalaisia tyttöjä jotka roikkuvat viimeisessä addiktiossaan, tupakassa, edelleen. Muuttuneessa maailmassa saattaa kadottaa omaisuuden mutta ei sitä mitä osaa. Taito on muuan maksuväline joka Von Bitchin kaupassa kelpaa. Neidot laittavat hänen hiuksensa ja kyntensä, hierovat hartiansa ja hoitavat jalkansa tupakkipalkalla.
No niin. Sieltä ne tulevat. Von Bitch huokaa helpotuksesta. Puuttuu se turkasen tyttö jolla oli ollut omasta takaa kameran paristoja ja joka oli napsinut sarjan kuvia jotka voisivat saattaa Von Bitchin pulaan. Mikä ihme oli hänen vartijoitaan vaivannut sinä kyseisenä iltana? Fenrir ei tiedä että hän käy kauppaa vastapuolenkin kanssa ja jos se tyttö, Jerika, näyttäisi kuvansa väärille tyypeille tulisi Von Bitchin päästä, miniletteineen kaikkineen, käypää valuuttaa Fenririn markkinoilla.
Sen sijaan oikea tyttö on mukana. Yksi nainen hänen mukanaan. Mihin lienee mennyt se joka tytön kanssa kulki, tämä joka nyt tuli oli Emma, tukikohdan vakikävijöitä. Tiesikö Emma tytön tarinan? Ja jos tiesi, niin aikoiko tämä hyödyntää sitä kaupankäynnissä? Von Bitch päästi kirouksen syntymäkielellään.
Mutta kun naiset astuvat sisään, on kauppias yhtä hymyä. Gorillat päästävät tulijat ohi luomatta silmäystäkään. Toinen naisista on liian vanha, toinen ei tarpeeksi vanha ja vaikka olisikin, tätä tyttöä ei ole lupa katsoa vaikka hänessä katseltavaa olisikin.
Mutta Von Bitch hymyilee, kumartelee. Tyttö, Malena nimeltään, muistaa menneestä elämästä elokuvan nimeltä Mulan. Siinä oli liitonsolmija joka toi mieleen tämän naisen. Se nainen oli kyllä äkäinen, mutta Malena luottaisi siihen enemmän kuin tähän hymyilijään.
- Ja mitähän rouvalle ja neidille? Savukkeita? Coca-colaa? Saisiko olla pokkareita, ajan kuluksi.
- Jätä tuo jauhaminen, Von Bitch. Tiedät mitä meillä tarvitaan. Öljyä. Tulitikkuja. Ibuprofeenia ja antibiootteja. Ja jos sinulta löytyy niin hiivaa.
- Hiivaa? Oluttako ajattelit kokeilla?
- Leipää.
Emman itsehillintä on koetuksella. Häntä surettaa seuraava vaihe. Ihmiset ovat keränneet vähiä aarteitaan maksuksi välttämättömyyksistä. On koruja, antiikkiesineitä. Jostain syystä Von Bitch on ihastunut ristiäiskuvien kehyksiin. Mitähän hän niihin laittaa? Seteleitä?
- Entä mitä sinulla on minulle? Kaunista ja kiiltävää, toivon..
Emma on juuri työntämässä kätensä kangaskassiin jossa on haaksirikkoaarteita, kun Malena tarttuu häntä käsivarresta estääkseen.
Tyttö ei ole kuin neljätoista. Hänen vaatteensa ovat kuten kaikilla saarelaisilla. Liian isot farkut, virttynyt villapaita. Tumma tuuhea tukka on sidottu niskaan ja silmät ovat siniset kuin siperianhuskylla. Puoliksi nainen ja silti vielä lapsi. Kuitenkin hänen kosketuksensa pysäyttää Emman ja siirtää tämän kaupantekijästä katsojaksi.
- Hauska nähdä taas, Tamara-rouva.
Jo pelkästään se että Von Bitchiä puhutellaan ristimänimellä sekoittaa roolit. Nyt ohjaksissa on tyttö
- Hauska tavata sinuakin Malena. Pahoittelen isäsi menetystä.
- Minullakin on ikävä häntä. Olisi paljon kerrottavaa jos voisin vielä puhua hänelle.
- Mitä kertoisit?
- Hmm. Se olisi ehkä helpompaa kirjoittaa. Kai sinulta löytyy paperia ja kyniä? Enemmänkin, jatkoa ajatellen.
Von Bitch rypistää leveää otsaansa mutta kaivaa tiskin alta rasiallisen kyniä ja muovilla sidotun kymmenen pakkauksen kierreselkävihkoja. Emma katselee suu auki.
- Lyijykyniä? Niin helppoa väärentää ja pyyhkiä. Surullista.
Von Bitch sähähtää mutta työntää tiskille laatikollisen kuulakärkikyniä.
Emma ei voi kuin sanattomana seurata miten tyttö tyynesti pakkaa reppuunsa ylimääräiset vihon ja kynät. Hän ottaa yhden vihon, repäisee yhden sivun ja alkaa kirjoittaa lukien samalla ääneen:
"Isä kulta. Ajattelen sinua joka päivä. Kun olisimme voineet viettää enemmän aikaa yhdessä. Minä yritän kovasti olla itkemättä, mutta se on vaikeaa varsinkin iltaisin. Meillä on pulaa niin paljosta. Esimerkiksi lamppuöljystä..."
Kaksi isoa öljykanisteria tärähtää pöydälle Emman eteen äkäisesti. Malena on kuin mitään ei olisi vinossa ja jatkaa:
"Muistan miten silittelit aina hiuksiani. Olit ylpeä pitkistä vahvoista hiuksistani. Olen iloinen että olet poissa eikä sinun tarvitse nähdä kuinka likaiset ne nyt ovat. Luulen että käsken Merin ajella pääni kokonaan. Saippua ja sampoo ovat niin vähissä että annan oman osani pikkuisille.."
Emma korjaa kiireesti talteen kaksi laatikkoa jotka Von Bitch nostaa tiskille venäjänkielisten kirousten säestyksellä.
"Kirjoittaisin lisää jollei meidän pitäisi säästää kynttilöissä. Päivän askareet vievät mennessään ja illalla säästämme kynttilöitä ja lamppuöljyä siksikin etteivät tulitikut loppuisi kesken.."
Emma ei tajua alkuunkaan mistä on kyse mutta hän jatkaa tiskille ilmestyvien tavaroiden kiireistä pakkaamista.
"Missä ikinä oletkin, toivon että näkisit hyväntekijäni. Hän on miellyttävä rouva jonka nimi on Tamara. Hän on menestyvät kauppias, mutta suuri sydämeltään. Meidän ei tarvitse pelätä että jäisimme ilman lääkkeitä ja ensiaputarpeita. Tai niitä välttämättömyyksiä joista äsken kerroin.
Mutta nyt on aika lopettaa. Ehkä kirjoitan uudestaan vaikka emme enää näe toisiamme. Jos vain saan tilaisuuden. Elämäni on niin onnellista kuin se voi olla ilman sinua. Rakkaudella Malena"
Malena repäisee vihon sivun ja ojentaa sen Von Bitchille joka näyttää kutistuneen puoleen entisestään. Emma on vähällä puhjeta hysteeriseen nauruun. Kaikki mitä he tulivat hakemaan tältä nartulta on heidän jalkojensa juuressa - eikä yhtäkään haaksirikkoaarretta ole tarvittu. Onko tuo tyttö noita? Hän ei ole sanonut mitään uhkaavaa, on koko ajan ollut miellyttävä ja kohtelias Von Bitchiä kohtaan. Ja tämä käyttäytyy kuin tyttö olisi kuningatar joka on yhtäkkiä astunut hänen vartioituun myymäläänsä. Ja lahjoittaa saarelaisille välttämättömiä hyödykkeitä.
Tyttö kaivaa taskustaan polaroidkameran.
- Olisi todella mukava lisätä tähän kuva. Jos isä voisi oikeasti saada tuon viestin, häntä rauhoittaisi kummasti nähdä kuva. Ikävä kyllä tämä kamera on hyödytön. Kolmen A:n paristoja ei saa mistään enää.
Vielä yksi laatikko mätkähtää tiskille. Emma haukkoo henkeään; arvokkainta mitä hän on nähnyt sitten saarelle saapumisensa. Paristoja.
Ja mitä tekee tyttö? Purkaa yhden pakkauksista, lataa kameraansa ja pyytää Von Bitchiä ottamaan itsestää kuvan. Kaikki he seuraavat yhdessä kuvan kehittymistä. Kun se on valmis, nainen lisää sen huolellisesti taittamansa ruutupaperin päälle.
- No! Mitä te vielä siinä seisotte? hän tiuskaisee. -Alkakaa mennä!
- Tulemme takaisin kahden viikon päästä, Malena hymyilee suloisesti. - Muistathan olla täällä.
Nainen nyökkää happamasti.
Emma saa vauhtia kinttuihinsa. Hän tarttuu pakaaseihin ja vielä yksi käsittämätön tapahtuu. Von Bitch vinkkaa toisen gorilloistaan auttamaan kantamisessa. Malena sieppaa paristopakkauksen ja kangaskassin jossa ovat saarelaisten aarteet.
Emma on jo oven suussa, kun hän kuulee naisen vaikeroivan.
- Ryöväsi minut puhtaaksi. Saatanan sudenpenikka!
- Sanoitko jotain? Malena kääntyy ympäri.
- Kunhan laskeskelin tulevia hankintoja, nainen vastaa kiireesti. - Sata suklaapatukkaa...
- Niin minä ajattelinkin.
Ja gorilla kantaa kantamukset rantaan asti ja lastaa ne heille veneeseen. Meri odottaa heitä jo. Nainen on selvästi rohkaissut mielensä ja mennyt taloihin . Hänellä on jalkojensa juuressa valtava soppakattila, kassi jossa on kasapäin aterimia ja villalankakeriä ja puikkoja.
Kun gorilla on mennyt Emma kääntyy Merin ja Malenan puoleen.
- MIKÄ tuo äskeinen näytös oli? Kitupiikki narttu, mustanpörssin patakuningatar ja suunnilleen lahjoittaa omaisuutensa pois? Haluan edes jonkinlaisen selityksen! Tukikohdassa ei voi elää isojen salaisuuksien kanssa, te tiedätte sen!
- Tiedämme, Meri vastaa tyynesti. - Iso salaisuus meillä on. Ei se ole vaaraksi vaan saarelaisten turvaksi. Etkö koskaan ihmettele mikseivät Ratsastajat yksinkertaisesti souda tänne tekemään ratsiaa?
- Minä ja moni muu, tunnustaa Emma. - Teistäkö se johtuu? Tehän vasta tulitte? Keitä te oikein olette?
Nyt häntä pelottaa veneessä näiden kahden kanssa. Mutta naisen ja tytön ilmeet ovat lämpöä täynnä.
- Emma. Kerromme ihan varmasti. Se on pitkä tarina. Kukaan teistä ei ole vaarassa. Luotathan meihin vielä hetken?
- Kai sinä ymmärrät, ettei saarelaisten tavaroita voi palauttaa ilman että se synnyttää kyselyä.
- Totta kai, Meri nyökkää. -Siksi pyytäisin että pitäisit niitä vielä hetken. Tarinamme aika koittaa vielä. Jatketaan matkaa nyt. Meitä odotetaan.
Ja niin he soutavat hiljaisuuden vallitessa.
He ovat jo melkein rannassa kun oivallus iskee Emmaan kun nyrkki vatsaan. Von Bitchin kummallinen käytös - ja viimeinen kommentti. Se ei todellakaan koskenut suklaata. Se oli "saatanan sudenpenikka"
Nyt hän uskoo tietävänsä naisen ja tytön salaisuuden. Ja ymmärtää että sitä ei voi noin vain kertoa saarelaisille. On odotettava kokoontumista.
Hän katsoo Malenaa. Tyttö tuo mieleen Lauriinan vaikka on aivan eri näköinen. Lauriina oli hento ja vaalea, Malena on hoikka, mutta lihaksikas ja tumma. Muihin maailmoihin suunnattu katse on kuitenkin sama. Kuten Lauriina ei tiennyt olevansa sellotaiteilija, ei tämä tyttö tiedosta olevansa synnynnäinen johtaja ja strategi.
Emma jää odottamaan seuraavaa kokoontumista
Hän on viisikymppinen nainen. Muuttuneessa maailmassa hän on outo ilmestys. Kenellä muulla on tukka aina laitettuna ja rakennekynnet viilattuna tähän maailman aikaan?
Joskus hänen nimensä oli Tamara. Nyt kaikki tuntevat hänet Von Bitchinä. Nimi on kai alun perin tarkoitettu herjaksi, mutta kauan sitten nuori Tamara oli kuullut pahempaakin ja on mielellään tässä maailmassa Von Bitch.
Hän ei jäänyt aikailemaan kun järjestys alkoi kaatua dominopalikka kerrallaan. Hän otti rotan vaistonsa käyttöön ja aloitti keräilyn. Nyt hänellä on menestyvä kauppabisnes jossa valuuttana on mikä milloinkin.
Hän odottaa kärsimättömänä. Saaripakolaisten pitäisi olla jo täällä. Latoa jossa hänellä on varasto, vartioi kaksi miestä jotka puhuvat vähän mutta joilla on tarkka katse ja nopeat refleksit.
Von Bitch istuu pöydän takana, pyöreät kasvot huolesta kurtussa. Edes hänen uudet värikkäät minilettinsä eivät nyt ilahduta. Tai pitkät helmenväriset rakennekynnet. Näiden laittamisen hän maksaa tupakalla - henkiinjääneiden joukossa on jokunen kauneuden ammattilainen, thaimaalaisia tyttöjä jotka roikkuvat viimeisessä addiktiossaan, tupakassa, edelleen. Muuttuneessa maailmassa saattaa kadottaa omaisuuden mutta ei sitä mitä osaa. Taito on muuan maksuväline joka Von Bitchin kaupassa kelpaa. Neidot laittavat hänen hiuksensa ja kyntensä, hierovat hartiansa ja hoitavat jalkansa tupakkipalkalla.
No niin. Sieltä ne tulevat. Von Bitch huokaa helpotuksesta. Puuttuu se turkasen tyttö jolla oli ollut omasta takaa kameran paristoja ja joka oli napsinut sarjan kuvia jotka voisivat saattaa Von Bitchin pulaan. Mikä ihme oli hänen vartijoitaan vaivannut sinä kyseisenä iltana? Fenrir ei tiedä että hän käy kauppaa vastapuolenkin kanssa ja jos se tyttö, Jerika, näyttäisi kuvansa väärille tyypeille tulisi Von Bitchin päästä, miniletteineen kaikkineen, käypää valuuttaa Fenririn markkinoilla.
Sen sijaan oikea tyttö on mukana. Yksi nainen hänen mukanaan. Mihin lienee mennyt se joka tytön kanssa kulki, tämä joka nyt tuli oli Emma, tukikohdan vakikävijöitä. Tiesikö Emma tytön tarinan? Ja jos tiesi, niin aikoiko tämä hyödyntää sitä kaupankäynnissä? Von Bitch päästi kirouksen syntymäkielellään.
Mutta kun naiset astuvat sisään, on kauppias yhtä hymyä. Gorillat päästävät tulijat ohi luomatta silmäystäkään. Toinen naisista on liian vanha, toinen ei tarpeeksi vanha ja vaikka olisikin, tätä tyttöä ei ole lupa katsoa vaikka hänessä katseltavaa olisikin.
Mutta Von Bitch hymyilee, kumartelee. Tyttö, Malena nimeltään, muistaa menneestä elämästä elokuvan nimeltä Mulan. Siinä oli liitonsolmija joka toi mieleen tämän naisen. Se nainen oli kyllä äkäinen, mutta Malena luottaisi siihen enemmän kuin tähän hymyilijään.
- Ja mitähän rouvalle ja neidille? Savukkeita? Coca-colaa? Saisiko olla pokkareita, ajan kuluksi.
- Jätä tuo jauhaminen, Von Bitch. Tiedät mitä meillä tarvitaan. Öljyä. Tulitikkuja. Ibuprofeenia ja antibiootteja. Ja jos sinulta löytyy niin hiivaa.
- Hiivaa? Oluttako ajattelit kokeilla?
- Leipää.
Emman itsehillintä on koetuksella. Häntä surettaa seuraava vaihe. Ihmiset ovat keränneet vähiä aarteitaan maksuksi välttämättömyyksistä. On koruja, antiikkiesineitä. Jostain syystä Von Bitch on ihastunut ristiäiskuvien kehyksiin. Mitähän hän niihin laittaa? Seteleitä?
- Entä mitä sinulla on minulle? Kaunista ja kiiltävää, toivon..
Emma on juuri työntämässä kätensä kangaskassiin jossa on haaksirikkoaarteita, kun Malena tarttuu häntä käsivarresta estääkseen.
Tyttö ei ole kuin neljätoista. Hänen vaatteensa ovat kuten kaikilla saarelaisilla. Liian isot farkut, virttynyt villapaita. Tumma tuuhea tukka on sidottu niskaan ja silmät ovat siniset kuin siperianhuskylla. Puoliksi nainen ja silti vielä lapsi. Kuitenkin hänen kosketuksensa pysäyttää Emman ja siirtää tämän kaupantekijästä katsojaksi.
- Hauska nähdä taas, Tamara-rouva.
Jo pelkästään se että Von Bitchiä puhutellaan ristimänimellä sekoittaa roolit. Nyt ohjaksissa on tyttö
- Hauska tavata sinuakin Malena. Pahoittelen isäsi menetystä.
- Minullakin on ikävä häntä. Olisi paljon kerrottavaa jos voisin vielä puhua hänelle.
- Mitä kertoisit?
- Hmm. Se olisi ehkä helpompaa kirjoittaa. Kai sinulta löytyy paperia ja kyniä? Enemmänkin, jatkoa ajatellen.
Von Bitch rypistää leveää otsaansa mutta kaivaa tiskin alta rasiallisen kyniä ja muovilla sidotun kymmenen pakkauksen kierreselkävihkoja. Emma katselee suu auki.
- Lyijykyniä? Niin helppoa väärentää ja pyyhkiä. Surullista.
Von Bitch sähähtää mutta työntää tiskille laatikollisen kuulakärkikyniä.
Emma ei voi kuin sanattomana seurata miten tyttö tyynesti pakkaa reppuunsa ylimääräiset vihon ja kynät. Hän ottaa yhden vihon, repäisee yhden sivun ja alkaa kirjoittaa lukien samalla ääneen:
"Isä kulta. Ajattelen sinua joka päivä. Kun olisimme voineet viettää enemmän aikaa yhdessä. Minä yritän kovasti olla itkemättä, mutta se on vaikeaa varsinkin iltaisin. Meillä on pulaa niin paljosta. Esimerkiksi lamppuöljystä..."
Kaksi isoa öljykanisteria tärähtää pöydälle Emman eteen äkäisesti. Malena on kuin mitään ei olisi vinossa ja jatkaa:
"Muistan miten silittelit aina hiuksiani. Olit ylpeä pitkistä vahvoista hiuksistani. Olen iloinen että olet poissa eikä sinun tarvitse nähdä kuinka likaiset ne nyt ovat. Luulen että käsken Merin ajella pääni kokonaan. Saippua ja sampoo ovat niin vähissä että annan oman osani pikkuisille.."
Emma korjaa kiireesti talteen kaksi laatikkoa jotka Von Bitch nostaa tiskille venäjänkielisten kirousten säestyksellä.
"Kirjoittaisin lisää jollei meidän pitäisi säästää kynttilöissä. Päivän askareet vievät mennessään ja illalla säästämme kynttilöitä ja lamppuöljyä siksikin etteivät tulitikut loppuisi kesken.."
Emma ei tajua alkuunkaan mistä on kyse mutta hän jatkaa tiskille ilmestyvien tavaroiden kiireistä pakkaamista.
"Missä ikinä oletkin, toivon että näkisit hyväntekijäni. Hän on miellyttävä rouva jonka nimi on Tamara. Hän on menestyvät kauppias, mutta suuri sydämeltään. Meidän ei tarvitse pelätä että jäisimme ilman lääkkeitä ja ensiaputarpeita. Tai niitä välttämättömyyksiä joista äsken kerroin.
Mutta nyt on aika lopettaa. Ehkä kirjoitan uudestaan vaikka emme enää näe toisiamme. Jos vain saan tilaisuuden. Elämäni on niin onnellista kuin se voi olla ilman sinua. Rakkaudella Malena"
Malena repäisee vihon sivun ja ojentaa sen Von Bitchille joka näyttää kutistuneen puoleen entisestään. Emma on vähällä puhjeta hysteeriseen nauruun. Kaikki mitä he tulivat hakemaan tältä nartulta on heidän jalkojensa juuressa - eikä yhtäkään haaksirikkoaarretta ole tarvittu. Onko tuo tyttö noita? Hän ei ole sanonut mitään uhkaavaa, on koko ajan ollut miellyttävä ja kohtelias Von Bitchiä kohtaan. Ja tämä käyttäytyy kuin tyttö olisi kuningatar joka on yhtäkkiä astunut hänen vartioituun myymäläänsä. Ja lahjoittaa saarelaisille välttämättömiä hyödykkeitä.
Tyttö kaivaa taskustaan polaroidkameran.
- Olisi todella mukava lisätä tähän kuva. Jos isä voisi oikeasti saada tuon viestin, häntä rauhoittaisi kummasti nähdä kuva. Ikävä kyllä tämä kamera on hyödytön. Kolmen A:n paristoja ei saa mistään enää.
Vielä yksi laatikko mätkähtää tiskille. Emma haukkoo henkeään; arvokkainta mitä hän on nähnyt sitten saarelle saapumisensa. Paristoja.
Ja mitä tekee tyttö? Purkaa yhden pakkauksista, lataa kameraansa ja pyytää Von Bitchiä ottamaan itsestää kuvan. Kaikki he seuraavat yhdessä kuvan kehittymistä. Kun se on valmis, nainen lisää sen huolellisesti taittamansa ruutupaperin päälle.
- No! Mitä te vielä siinä seisotte? hän tiuskaisee. -Alkakaa mennä!
- Tulemme takaisin kahden viikon päästä, Malena hymyilee suloisesti. - Muistathan olla täällä.
Nainen nyökkää happamasti.
Emma saa vauhtia kinttuihinsa. Hän tarttuu pakaaseihin ja vielä yksi käsittämätön tapahtuu. Von Bitch vinkkaa toisen gorilloistaan auttamaan kantamisessa. Malena sieppaa paristopakkauksen ja kangaskassin jossa ovat saarelaisten aarteet.
Emma on jo oven suussa, kun hän kuulee naisen vaikeroivan.
- Ryöväsi minut puhtaaksi. Saatanan sudenpenikka!
- Sanoitko jotain? Malena kääntyy ympäri.
- Kunhan laskeskelin tulevia hankintoja, nainen vastaa kiireesti. - Sata suklaapatukkaa...
- Niin minä ajattelinkin.
Ja gorilla kantaa kantamukset rantaan asti ja lastaa ne heille veneeseen. Meri odottaa heitä jo. Nainen on selvästi rohkaissut mielensä ja mennyt taloihin . Hänellä on jalkojensa juuressa valtava soppakattila, kassi jossa on kasapäin aterimia ja villalankakeriä ja puikkoja.
Kun gorilla on mennyt Emma kääntyy Merin ja Malenan puoleen.
- MIKÄ tuo äskeinen näytös oli? Kitupiikki narttu, mustanpörssin patakuningatar ja suunnilleen lahjoittaa omaisuutensa pois? Haluan edes jonkinlaisen selityksen! Tukikohdassa ei voi elää isojen salaisuuksien kanssa, te tiedätte sen!
- Tiedämme, Meri vastaa tyynesti. - Iso salaisuus meillä on. Ei se ole vaaraksi vaan saarelaisten turvaksi. Etkö koskaan ihmettele mikseivät Ratsastajat yksinkertaisesti souda tänne tekemään ratsiaa?
- Minä ja moni muu, tunnustaa Emma. - Teistäkö se johtuu? Tehän vasta tulitte? Keitä te oikein olette?
Nyt häntä pelottaa veneessä näiden kahden kanssa. Mutta naisen ja tytön ilmeet ovat lämpöä täynnä.
- Emma. Kerromme ihan varmasti. Se on pitkä tarina. Kukaan teistä ei ole vaarassa. Luotathan meihin vielä hetken?
- Kai sinä ymmärrät, ettei saarelaisten tavaroita voi palauttaa ilman että se synnyttää kyselyä.
- Totta kai, Meri nyökkää. -Siksi pyytäisin että pitäisit niitä vielä hetken. Tarinamme aika koittaa vielä. Jatketaan matkaa nyt. Meitä odotetaan.
Ja niin he soutavat hiljaisuuden vallitessa.
He ovat jo melkein rannassa kun oivallus iskee Emmaan kun nyrkki vatsaan. Von Bitchin kummallinen käytös - ja viimeinen kommentti. Se ei todellakaan koskenut suklaata. Se oli "saatanan sudenpenikka"
Nyt hän uskoo tietävänsä naisen ja tytön salaisuuden. Ja ymmärtää että sitä ei voi noin vain kertoa saarelaisille. On odotettava kokoontumista.
Hän katsoo Malenaa. Tyttö tuo mieleen Lauriinan vaikka on aivan eri näköinen. Lauriina oli hento ja vaalea, Malena on hoikka, mutta lihaksikas ja tumma. Muihin maailmoihin suunnattu katse on kuitenkin sama. Kuten Lauriina ei tiennyt olevansa sellotaiteilija, ei tämä tyttö tiedosta olevansa synnynnäinen johtaja ja strategi.
Emma jää odottamaan seuraavaa kokoontumista
lauantai 14. maaliskuuta 2009
Yhdessä
Sana: tähdenlento
Yö on tähtikirkas. Nyt kun sähkövaloja ja neonkylttejä ei ole, tähdet säihkyvät ja tuntuvat olevan käsin kosketeltavissa.
Makaamme Mariannen kanssa vieretysten paloaseman katolla
- Huomasitko? hän kysyy. Linnunluinen sormi osoittaa taivaalle
- Joo, vastaan. - Tähdenlento.
- Toivoitko?
-Toivoin?
- Niin mäkin, Marianne sanoo.
- Mitäs toivoit? kysyn.
- Se ei toteudu jos sen kertoo, hän vastaa. Pitkät mustat hiukset hipovat alastonta rintaani.
Minä voisin kertoa hänelle mitä minä toivoin. Että me saisimme elää yhdessä, vapaina. Vaikka sitten hylätyllä paloasemalla.
Tällaiset paikat ovat yleensä miehitettyjä. Yksityiskodit ovat useimmiten hautaholveja, usein kokonaiset perheet lepäävät siellä ikiuntaan. Eivätkä jäljelle jääneet ihmiset hakeudu edes tyhjiin, ruumiittomiin koteihin. Koti on sana joka ei enää koskaan tule maistumaan samalta. Ihmiset puhuvat mieluummin majoista, suojista, turvapaikoista, leireistä.
Autokylät ovat oma lukunsa. Luulen että joku joskus ennen tunsi karvaasti puolen elämänsä kuluvan kehä ykkösen jonoissa. Se että nykypäivän ihmiset todella asuvat niissä jonoissa on elämän mustaa huumoria.
Jonot ovat nimittäin edelleen olemassa. Autot eivät vieläkään liiku - eivätkä tule liikkumaan edes sitä vähää mitä ennen. Ja niissä tosiaan asutaan. Vanhukset, naiset sylilapsineen, ne joiden pojat ovat vielä liian pieniä värvättäviksi. Heidän äitinsä ovat perustaneet autokodin miettiäkseen mitä sitten kun poika täyttää kaksitoista.
Autosta minä löysin myös Mariannen, Vihreästä Yariksesta. Hän majoitti minut yöllä kun olin ottanut loikat Fenririn etsijöistä. Olin lähtenyt muka seuraamaan vaeltajia.
Nukuin yöni Yariksen pelkääjän paikalla. Aamunkoitteessa heräsin ennen kuin autokylä alkaisi heräillä - vain nähdäkseni että laiha mustatukkainen majoittajani seisoi rinkka selässään valmiina ja kysyi että joko mennään.
En kysellyt. Me lähdimme yhdessä ja siitä lähtien olemme olleet yhdessä.
En silti usko tähdenlennon toteuttavan toivomustani. On vain ajan kysymys milloin meidät löydetään, eikä Fenrir kohtele karkureita kauniisti.
Mutta minä ja Marianne elämme päivän kerrallaan. Olemme järjestäneet olomme mukavaksi täällä paloasemalla. Marianne, joka pystyy liikkumaan päiväsaikaan, on mestari löytämään ruokaa. Se on nurinkurista, koska hän ei oikeastaan itse syö mitään. Hän oli osastohoidosta pois päästetty anorektikko joka opetteli syömisen hallintaa juuri kun Tauti iski. Hän syö edelleen kärpäsen annoksia ja lyhyttukkaisena kävisi pojasta. Ei lantiota, ei rintoja.
Minun naiseni silti. Minun kalleimpani. En minä hänen takiaan karannut Fenririn joukoista mutta hänen takiaan olen edelleen karkuteillä.
Meidän ilomme ovat vanhat tyttökalenterit joita löytyy palomiesten autioista kaapeista. Marianne rakentelee niistä Picasso-tyylisiä palakuvia, jättirinnan vieressä pieni suippo, valkoisessa yläruumiissa musta alaruumis jossa säihkyy ruusunpunainen rengas, genitaalilävistys.
Toisinaan Marianne tanssii minulle tankotanssia. Päässään hänellä on silloin palomiehen kypärä ja muuten pelkät alusvaatteet. Hän on notkea ja taitava
- Teitkö sinä tuota silloin ennen? kysäisin kerran.
- En nyt sentään, hän tuhahti. - Tanssin Oopperassa. Olin jo melkein kiinni Coppelian roolissa kun ne huomasivat etten syö mitään. Ei minnekään näyttämölle vaan sairaalaan ja letkuihin. Nyt ei kukaan vahtaa syömisiäni. Ja voilá - ei anoreksiaa
- Enkö minä ole kukaan? kiusoittelin.
- Sinä olet kaikki, hän sanoi ja suuteli minua niskaan.
Niin kuluvat päivät. Ja sitten koittaa se päivä.
Jo aamulla kuulemme Ratsastajat. Nämä ovat niitä jotka liikkuvat moottoripyörillä. Ilman muuta hälinää ne erottaa jo kaukaa.
Olemme miettineet mitä tehdä jos meidät saadaan kiinni. Voisimme ottaa toisiamme kädestä ja hypätä paloaseman katolta. Mutta Marianne ei halua kuulla puhuttavankaan siitä. Elämä on lahja josta on pidettävä kiinni. Hän oppi sen jo ennen kuin maailma muuttui, silloin kun taisteli elämästään syömishäiriöyksikössä.
Ja niinpä hän pukee ylleen palomiehen haalarit. Ne ovat kaikkein pienimmät mutta silti isot hänelle. Hän ojentaa minulle sakset.
Kun olen valmis edessäni seisoo juuri ja juuri teini-ikään ehtinyt laiha poika. Olemme juuri ehtineet siivota hiukset piiloon kun raskaat saappaat tömistelevät ylös rappusia.
- Ja ketkäs veljekset ne täällä?
Veljeksiltä me varmaan näytämme. Kummallakin on yhtä tumma tukka ja myös minulla on palomiehen haalarit.
- Toi on mun pikkubroidi, sanon rauhallisuutta tavoitellen. - Se ei paljoa puhu sen jälkeen kun äiskä kuoli.
- No, kyllä se taistelemaan oppii silti. Aletaas mennä, pojat.
Ulkona on kuuden harrikan lisäksi avolava-pakettiauto jonka lavalle meidät sysätään.
Tiedän että elämme nyt jatkoajalla. Marianne huomataan tytöksi ennemmin tai myöhemmin. Hänet lähetetään naisten leiriin, oman turvallisuutensa takia.
Ja on vain ajan kysymys kun joku entisen Ratsastaja-tiimini jäsenistä tunnistaa minut, karkurin. Minun kohdallani se loppuu sitten siihen.
Katson Marianneen anteeksipyytävästi. Hämmästyksekseni hän hymyilee.
- Tähdenlento toteutti toiveeni, hän sanoi.
Onko hän tullut hulluksi? En voi kun tuijottaa.
- Toivoin että saamme olla yhdessä lopun elämämme. Elämän pituudesta en sanonut mitään.
Hän hymyilee ja minä hymyilen takaisin. Meillä on tämä matka. Ja matkalla voi sattua kaikenlaista.
Yö on tähtikirkas. Nyt kun sähkövaloja ja neonkylttejä ei ole, tähdet säihkyvät ja tuntuvat olevan käsin kosketeltavissa.
Makaamme Mariannen kanssa vieretysten paloaseman katolla
- Huomasitko? hän kysyy. Linnunluinen sormi osoittaa taivaalle
- Joo, vastaan. - Tähdenlento.
- Toivoitko?
-Toivoin?
- Niin mäkin, Marianne sanoo.
- Mitäs toivoit? kysyn.
- Se ei toteudu jos sen kertoo, hän vastaa. Pitkät mustat hiukset hipovat alastonta rintaani.
Minä voisin kertoa hänelle mitä minä toivoin. Että me saisimme elää yhdessä, vapaina. Vaikka sitten hylätyllä paloasemalla.
Tällaiset paikat ovat yleensä miehitettyjä. Yksityiskodit ovat useimmiten hautaholveja, usein kokonaiset perheet lepäävät siellä ikiuntaan. Eivätkä jäljelle jääneet ihmiset hakeudu edes tyhjiin, ruumiittomiin koteihin. Koti on sana joka ei enää koskaan tule maistumaan samalta. Ihmiset puhuvat mieluummin majoista, suojista, turvapaikoista, leireistä.
Autokylät ovat oma lukunsa. Luulen että joku joskus ennen tunsi karvaasti puolen elämänsä kuluvan kehä ykkösen jonoissa. Se että nykypäivän ihmiset todella asuvat niissä jonoissa on elämän mustaa huumoria.
Jonot ovat nimittäin edelleen olemassa. Autot eivät vieläkään liiku - eivätkä tule liikkumaan edes sitä vähää mitä ennen. Ja niissä tosiaan asutaan. Vanhukset, naiset sylilapsineen, ne joiden pojat ovat vielä liian pieniä värvättäviksi. Heidän äitinsä ovat perustaneet autokodin miettiäkseen mitä sitten kun poika täyttää kaksitoista.
Autosta minä löysin myös Mariannen, Vihreästä Yariksesta. Hän majoitti minut yöllä kun olin ottanut loikat Fenririn etsijöistä. Olin lähtenyt muka seuraamaan vaeltajia.
Nukuin yöni Yariksen pelkääjän paikalla. Aamunkoitteessa heräsin ennen kuin autokylä alkaisi heräillä - vain nähdäkseni että laiha mustatukkainen majoittajani seisoi rinkka selässään valmiina ja kysyi että joko mennään.
En kysellyt. Me lähdimme yhdessä ja siitä lähtien olemme olleet yhdessä.
En silti usko tähdenlennon toteuttavan toivomustani. On vain ajan kysymys milloin meidät löydetään, eikä Fenrir kohtele karkureita kauniisti.
Mutta minä ja Marianne elämme päivän kerrallaan. Olemme järjestäneet olomme mukavaksi täällä paloasemalla. Marianne, joka pystyy liikkumaan päiväsaikaan, on mestari löytämään ruokaa. Se on nurinkurista, koska hän ei oikeastaan itse syö mitään. Hän oli osastohoidosta pois päästetty anorektikko joka opetteli syömisen hallintaa juuri kun Tauti iski. Hän syö edelleen kärpäsen annoksia ja lyhyttukkaisena kävisi pojasta. Ei lantiota, ei rintoja.
Minun naiseni silti. Minun kalleimpani. En minä hänen takiaan karannut Fenririn joukoista mutta hänen takiaan olen edelleen karkuteillä.
Meidän ilomme ovat vanhat tyttökalenterit joita löytyy palomiesten autioista kaapeista. Marianne rakentelee niistä Picasso-tyylisiä palakuvia, jättirinnan vieressä pieni suippo, valkoisessa yläruumiissa musta alaruumis jossa säihkyy ruusunpunainen rengas, genitaalilävistys.
Toisinaan Marianne tanssii minulle tankotanssia. Päässään hänellä on silloin palomiehen kypärä ja muuten pelkät alusvaatteet. Hän on notkea ja taitava
- Teitkö sinä tuota silloin ennen? kysäisin kerran.
- En nyt sentään, hän tuhahti. - Tanssin Oopperassa. Olin jo melkein kiinni Coppelian roolissa kun ne huomasivat etten syö mitään. Ei minnekään näyttämölle vaan sairaalaan ja letkuihin. Nyt ei kukaan vahtaa syömisiäni. Ja voilá - ei anoreksiaa
- Enkö minä ole kukaan? kiusoittelin.
- Sinä olet kaikki, hän sanoi ja suuteli minua niskaan.
Niin kuluvat päivät. Ja sitten koittaa se päivä.
Jo aamulla kuulemme Ratsastajat. Nämä ovat niitä jotka liikkuvat moottoripyörillä. Ilman muuta hälinää ne erottaa jo kaukaa.
Olemme miettineet mitä tehdä jos meidät saadaan kiinni. Voisimme ottaa toisiamme kädestä ja hypätä paloaseman katolta. Mutta Marianne ei halua kuulla puhuttavankaan siitä. Elämä on lahja josta on pidettävä kiinni. Hän oppi sen jo ennen kuin maailma muuttui, silloin kun taisteli elämästään syömishäiriöyksikössä.
Ja niinpä hän pukee ylleen palomiehen haalarit. Ne ovat kaikkein pienimmät mutta silti isot hänelle. Hän ojentaa minulle sakset.
Kun olen valmis edessäni seisoo juuri ja juuri teini-ikään ehtinyt laiha poika. Olemme juuri ehtineet siivota hiukset piiloon kun raskaat saappaat tömistelevät ylös rappusia.
- Ja ketkäs veljekset ne täällä?
Veljeksiltä me varmaan näytämme. Kummallakin on yhtä tumma tukka ja myös minulla on palomiehen haalarit.
- Toi on mun pikkubroidi, sanon rauhallisuutta tavoitellen. - Se ei paljoa puhu sen jälkeen kun äiskä kuoli.
- No, kyllä se taistelemaan oppii silti. Aletaas mennä, pojat.
Ulkona on kuuden harrikan lisäksi avolava-pakettiauto jonka lavalle meidät sysätään.
Tiedän että elämme nyt jatkoajalla. Marianne huomataan tytöksi ennemmin tai myöhemmin. Hänet lähetetään naisten leiriin, oman turvallisuutensa takia.
Ja on vain ajan kysymys kun joku entisen Ratsastaja-tiimini jäsenistä tunnistaa minut, karkurin. Minun kohdallani se loppuu sitten siihen.
Katson Marianneen anteeksipyytävästi. Hämmästyksekseni hän hymyilee.
- Tähdenlento toteutti toiveeni, hän sanoi.
Onko hän tullut hulluksi? En voi kun tuijottaa.
- Toivoin että saamme olla yhdessä lopun elämämme. Elämän pituudesta en sanonut mitään.
Hän hymyilee ja minä hymyilen takaisin. Meillä on tämä matka. Ja matkalla voi sattua kaikenlaista.
perjantai 13. maaliskuuta 2009
Hyvää yötä, maailma
Sana: Laulu.
Vaikka leiriydymmekin pimeyden laskettua, se ei tarkoita että työmme on ohi. Yöllä se vasta alkaa. Vaeltajat poikineen ovat alkaneet liikkua öisin.
Meitä on seitsemän, Fenririn määräämä luku. Kaksi metsästäjää, kaksi tähystäjää, kaksi vanginvartijaa - ja aina yksi oppipoika. Varsinainen työnjako määräytyy tietysti tilanteiden mukaan mutta olen helpottunut siitä että tänään olen mukana tähystäjänä. Minun ei tarvitse olla se joka riistää pojat äideiltään - tai huolehtii vastarintaan nousevista äideistä.
Päivän saalis on laiha. Neljä poikaa, ja voisin vannoa ettei nuorin ole vielä kahtatoista. Tämän päivän lapset eivät yleensä itke, he ovat vuodattaneet kyyneleensä jo Taudin aikakaudella. Tämä poika itkeskelee, hieroo silmiään likaisella rystysellä, ja isommat luovat häneen murhaavia katseita. Annan merkin oppipojalle; hän on ollut mukana riittävän kauan ymmärtääkseen mitä kulmakarvan kohautus ja vaivihkainen viittaus merkitsevä. Ja oppipoika menee, vie lapsen kauemmas nuotiosta, heittää taljan hänen harteilleen ja alkaa puhua. Siitä ettei se niin kauheaa ole. Saa vatsansa täyteen joka päivä, oppii pitämään puoliaan. Ikäväkin unohtuu.
Tiedän että poika katsoo muualle sanoessaan tämän viimeisen.
Yöstä pitäisi tulla helppo. Minä ja Atair kierrämme kumpikin jalkaisin oman osamme soramontun reunoja. Etsimme piiloleirejä, mahdollisia miehiä ja poikia. Fenrir on huolissaan. Hän huolii joukkoihinsa syntysuomalaisia, joitain harvoja venäjän ja baltian maahanmuuttajia. Alibaballa on enemmän värvättäviä, hänen maahanmuuttajaperheensä ovat suurempia. Enemmän poikia. Ei kai pitäisi ajatella vastapuolta mutta en voi olla miettimättä näitäkään poikia joiden perheet ovat aikanaan tulleet tänne pakoon sisällissotaa omassa maassaan.
Metsästäjät jäävät nauttimaan ansaitusta unesta ja vartijat kauhovat pojille keittoa ja tuoppeihin vettä ja leipää. Sekin joka mulkoilee murhaavasti, syö ahneesti. On joko nähnyt nälkää tai kerää voimia käydäkseen vastarintaan. Tai sekä että.
Atair lähtee kiertämään itäsuuntaa, minä länsipuolta.
Ei kestä kauaa kun havaitsen jotain josta saisin Fenririltä kunniamerkin. Varomattomia vaeltajia. Mistähän lienevät kotoisin. Ovat ilmeisesti vältelleet joukkoja koska kukaan ei ole valistanut heitä. Mieluummin vällyjä, kasapäin, kuin nuotio. Valo paljastaa heidät heti.
Ja ikään kuin se ei riittäisi, joku soittaa kitaraa ja laulaa.
Pysähdyn niille sijoilleni kun kuulen laulun. Se melkein vie minulta jalat alta. Sitä laulaa äiti joka kiertää nuotiota vauvaa tuuditellen. Häntä säestää kitaralla mies ja nuotiolla lojuu lisäksi puoliunessa poika jonka nopeasti arvioin ainakin viisitoistavuotiaaksi. Mies ja poika, perhe joka suorastaan tarjoaa itseään pakkovärvättäväksi. Mutta tuo laulu..
"Tuuli puhuu enää kuiskaten,
sillä aurinko on jo mennyt nukkumaan.
Pilvivuoteelleen sekaan untuvien,
kultaisen taivaanrannan taa."
Hiljattain edesmennyt äitini oli nuorena ollut Pelle Miljoona -fani ja tuohon lauluun olin nukahtanut yön toisensa jälkeen. Noiden sanojen ansiosta uskalsin täälläkin liikkua. Pienenä pelkäsin pimeää mutta tämän laulun sanat olivat tehneet yöstä ystäväni.
Saan vaivoin hillityksi itseni etten hyräillyt mukana
"Kaikki on niin kaunista
pehmeää ja rauhallista.
Yön syli on turvallinen
suojaansa tuhlaillen"
Äiti tuudittaa vauvaansa, mies näppäilee kitaraansa, pojan silmät sulkeutuvat ja perhe luulee todellakin olevansa turvassa yön sylissä.
"Hyvää yötä,
maailma,
hyvää yötä,
maailma
Aamulla aurinko nousee taas"
Viimeisen säe, viimeinen kitaransointu jää viipyilemään ilmaan.
Nyt olisi aikani toimia. Merkkivihellys, johon Atair vastaisi. Samassa metsästäjät olisivat jalkeilla. Seuraisi ajojahti jonka päätteeksi jäisi hävitetty leiri, hylätty äiti vauvoineen ja saaliimme kasvaisi kahdella.
Jos se olisi ollut mikä tahansa laulu. Mutta kun se oli juuri tuo.
Niin minä kuljen kierroksen, kuin maailma olisi juuri niin turvallinen kuin laulu kertoo.
Tapaamme leiripaikalla. Myös Atair tulee tyhjin käsin.
"Etkö tosiaan nähnyt ketään? Olen ihan varma että näin valoa...ja ikään kuin olisin kuullut lauluakin."
Atair katsoo minua tutkivasti mutta jos minä jotain osaan niin valehdella sujuvasti.
" Joo. Se oli näitä surullisia tarinoita. Joku seonnut äiti joka hautasi vauvaansa ja lauloi sille. Ajan haaskausta mennä niitä häiritsemään"
"On tämä välillä aika paskaa" tuumii Atair. Jostain kummasta hän on saanut käsiinsä mustanpörssin tupakkaa, tarjoaa minullekin ja minä nautin LM:n aromista.
Kaikki pojat nukkuvat jo. Se itkeskelijä on ymmärrettävästi käpertynyt oppipojan kainaloon. Pohdin miten kauan hän tulee kestämään Fenririn leiriä.
Mutta aamulla aurinko nousee taas.
Vaikka leiriydymmekin pimeyden laskettua, se ei tarkoita että työmme on ohi. Yöllä se vasta alkaa. Vaeltajat poikineen ovat alkaneet liikkua öisin.
Meitä on seitsemän, Fenririn määräämä luku. Kaksi metsästäjää, kaksi tähystäjää, kaksi vanginvartijaa - ja aina yksi oppipoika. Varsinainen työnjako määräytyy tietysti tilanteiden mukaan mutta olen helpottunut siitä että tänään olen mukana tähystäjänä. Minun ei tarvitse olla se joka riistää pojat äideiltään - tai huolehtii vastarintaan nousevista äideistä.
Päivän saalis on laiha. Neljä poikaa, ja voisin vannoa ettei nuorin ole vielä kahtatoista. Tämän päivän lapset eivät yleensä itke, he ovat vuodattaneet kyyneleensä jo Taudin aikakaudella. Tämä poika itkeskelee, hieroo silmiään likaisella rystysellä, ja isommat luovat häneen murhaavia katseita. Annan merkin oppipojalle; hän on ollut mukana riittävän kauan ymmärtääkseen mitä kulmakarvan kohautus ja vaivihkainen viittaus merkitsevä. Ja oppipoika menee, vie lapsen kauemmas nuotiosta, heittää taljan hänen harteilleen ja alkaa puhua. Siitä ettei se niin kauheaa ole. Saa vatsansa täyteen joka päivä, oppii pitämään puoliaan. Ikäväkin unohtuu.
Tiedän että poika katsoo muualle sanoessaan tämän viimeisen.
Yöstä pitäisi tulla helppo. Minä ja Atair kierrämme kumpikin jalkaisin oman osamme soramontun reunoja. Etsimme piiloleirejä, mahdollisia miehiä ja poikia. Fenrir on huolissaan. Hän huolii joukkoihinsa syntysuomalaisia, joitain harvoja venäjän ja baltian maahanmuuttajia. Alibaballa on enemmän värvättäviä, hänen maahanmuuttajaperheensä ovat suurempia. Enemmän poikia. Ei kai pitäisi ajatella vastapuolta mutta en voi olla miettimättä näitäkään poikia joiden perheet ovat aikanaan tulleet tänne pakoon sisällissotaa omassa maassaan.
Metsästäjät jäävät nauttimaan ansaitusta unesta ja vartijat kauhovat pojille keittoa ja tuoppeihin vettä ja leipää. Sekin joka mulkoilee murhaavasti, syö ahneesti. On joko nähnyt nälkää tai kerää voimia käydäkseen vastarintaan. Tai sekä että.
Atair lähtee kiertämään itäsuuntaa, minä länsipuolta.
Ei kestä kauaa kun havaitsen jotain josta saisin Fenririltä kunniamerkin. Varomattomia vaeltajia. Mistähän lienevät kotoisin. Ovat ilmeisesti vältelleet joukkoja koska kukaan ei ole valistanut heitä. Mieluummin vällyjä, kasapäin, kuin nuotio. Valo paljastaa heidät heti.
Ja ikään kuin se ei riittäisi, joku soittaa kitaraa ja laulaa.
Pysähdyn niille sijoilleni kun kuulen laulun. Se melkein vie minulta jalat alta. Sitä laulaa äiti joka kiertää nuotiota vauvaa tuuditellen. Häntä säestää kitaralla mies ja nuotiolla lojuu lisäksi puoliunessa poika jonka nopeasti arvioin ainakin viisitoistavuotiaaksi. Mies ja poika, perhe joka suorastaan tarjoaa itseään pakkovärvättäväksi. Mutta tuo laulu..
"Tuuli puhuu enää kuiskaten,
sillä aurinko on jo mennyt nukkumaan.
Pilvivuoteelleen sekaan untuvien,
kultaisen taivaanrannan taa."
Hiljattain edesmennyt äitini oli nuorena ollut Pelle Miljoona -fani ja tuohon lauluun olin nukahtanut yön toisensa jälkeen. Noiden sanojen ansiosta uskalsin täälläkin liikkua. Pienenä pelkäsin pimeää mutta tämän laulun sanat olivat tehneet yöstä ystäväni.
Saan vaivoin hillityksi itseni etten hyräillyt mukana
"Kaikki on niin kaunista
pehmeää ja rauhallista.
Yön syli on turvallinen
suojaansa tuhlaillen"
Äiti tuudittaa vauvaansa, mies näppäilee kitaraansa, pojan silmät sulkeutuvat ja perhe luulee todellakin olevansa turvassa yön sylissä.
"Hyvää yötä,
maailma,
hyvää yötä,
maailma
Aamulla aurinko nousee taas"
Viimeisen säe, viimeinen kitaransointu jää viipyilemään ilmaan.
Nyt olisi aikani toimia. Merkkivihellys, johon Atair vastaisi. Samassa metsästäjät olisivat jalkeilla. Seuraisi ajojahti jonka päätteeksi jäisi hävitetty leiri, hylätty äiti vauvoineen ja saaliimme kasvaisi kahdella.
Jos se olisi ollut mikä tahansa laulu. Mutta kun se oli juuri tuo.
Niin minä kuljen kierroksen, kuin maailma olisi juuri niin turvallinen kuin laulu kertoo.
Tapaamme leiripaikalla. Myös Atair tulee tyhjin käsin.
"Etkö tosiaan nähnyt ketään? Olen ihan varma että näin valoa...ja ikään kuin olisin kuullut lauluakin."
Atair katsoo minua tutkivasti mutta jos minä jotain osaan niin valehdella sujuvasti.
" Joo. Se oli näitä surullisia tarinoita. Joku seonnut äiti joka hautasi vauvaansa ja lauloi sille. Ajan haaskausta mennä niitä häiritsemään"
"On tämä välillä aika paskaa" tuumii Atair. Jostain kummasta hän on saanut käsiinsä mustanpörssin tupakkaa, tarjoaa minullekin ja minä nautin LM:n aromista.
Kaikki pojat nukkuvat jo. Se itkeskelijä on ymmärrettävästi käpertynyt oppipojan kainaloon. Pohdin miten kauan hän tulee kestämään Fenririn leiriä.
Mutta aamulla aurinko nousee taas.
Meritähti ja nauru
(Tarinamaanantai 60: meri)
Tällä puolen saarta on turvallinen poukama. Kallioiden sylissä on tasainen hiekkaranta ja siinä he leikkivät, Tinja ja Marius.
Jos Marius olisi yksin hän todennäköisesti istuisi jalat ristissä ja keinuisi edestakaisin, tunnista toiseen. En tiedä oliko hän aina sellainen, mutta en usko.
Koti josta hänet löysimme oli täynnä valokuvia, taitavasti tehtyjä kollaaseja vanhemmista ja kahdesta pojasta. Koristeellisten tekstien avulla Tinja ja minä päättelimme että tämän oli pakko olla Marius.
Kolme muuta oli kuolleina ympäri taloa. Äiti oli ilmeisesti menehtynyt Tautiin, mutta isä ja toinen poika löytyivät keittiöstä, samoin kuin metsästyskivääri. En tiedä millä Marius säästyi isän käsikirjoittamalta loppuratkaisulta. Piiloutumalla? Miten kauan hän oli viettänyt talossa kuolleen perheen kanssa? Sitäkään emme tienneet. Sillä Marius ei puhu.
Mutta Tinja ei anna periksi. Sitkeä pikku Tinja, naapurintyttö, joka oli soittanut ovikelloa eräänä päivänä ja sanonut että anteeksi että häiritsen mutta minä en saa mummia hereille.
En minäkään saanut mummia hereille. Tauti oli tehnyt tehtävänsä sille ainoalle joka oli Tinjan perheestä jäljellä. Hautasimme mummin takapihalle.
Tinja itse asiassa pelasti minut. Kun ovikello soi istuin kotona miettimässä että hirttoköysi vai partaterä. Vaimo oli kuollut ja ruuanhankintareissun jälkeen viikko takaperin olin palannut kotikortteliin keskelle itkevien ihmisten kaaosta. Itkeviä naisia, siskoja ja äitejä. Niitä joita näki aikoinaan vain uutiskuvissa. Niillä oli silloin yleensä päällään burkha koska se kaikki tapahtui jossain muualla. Eihän täällä lintukodossa voinut mitään tapahtua
"Sinun pojat vietiin myös. Molemmat" nyyhkytti Katri. Katri asui kahden talon päässä, ja yhdessä olimme vetäneet asukasyhdistystä.
Minä en jäänyt kuuntelemaan enempää vaan painuin talooni. Kun itku ja valitus vaimeni aloin tehdä kvartaalikatsausta elämästäni. Vaimo kuollut. Pojat, jos selviäisivät hengissä, koulutettaisiin palkkasotureiksi. Minä voisin joko värväytyä vapaaehtoisesti tai odottaa että minut löydettäisiin. Olin vasta neljäkymmentäkaksi ja hyvässä kunnossa. Työetuihin silloin aikoinaan oli kuulunut kuntosali jota käytin ahkerasti.
Olisi kai sekin aika pitänyt viettää poikien kanssa. Oli muka aina liian kiire.
Siinä vaiheessa kun punnitsin hirttoköyttä ja partaterää soi ovikello ja Tinja-enkeli pelasti minut tälle kyseenalaiselle elämälle.
Havahdun nykyhetkeen ja katselen uusia lapsiani. Lannistumatonta Tinjaa - ja Mariusta, kuin suljettua simpukkaa. Tinja puuhailee Mariuksen ympärillä: ripottelee hiekkaa tämän jaloille, avaa suljetun käden ja laittaa siihen aaltojen hioman pikkukiven. Tällaisia pieniä asioita Tinja-tyttönen tekee. Terästän korviani koska kohta se tulee. Taikahetki.
Tinja tarttuu Mariuksen käsiin. Hän heiluttaa heidän yhteenliitettyjä käsiään ja lausuu tuttua lastenlorua:
"Asui merenpohjassa meritähti,
tuhat tonnia vettä yllä.
' Minä jaksan kyllä' sanoi tähti
'on terävät sakarat,
litteät pakarat
ja paineenkestävät KAKARAT' "
Ja ihme tapahtuu taas. Kun Tinja sanoo "kakarat" hänen äänensä nousee ja hän kaatuu Mariuksen päälle ja hetkeksi simpukka aukeaa ja poika nauraa. Ennen kuin taas sulkeutuu.
Paineenkestävät kakarat, totta totisesti.
Emma Lähde on joskus katsonut kanssani salaa lasten touhuja. Hän katsoo keskenkasvuisen Tinjan puuhia suorastaan kollegiaalisella kunnioituksella. Minun on vaikea keskittyä lasten leikkeihin kun hän on läsnä ja hänen ihonsa tuoksuu ja vaaleat hiukset hipovat hartioita. Tiedän kuitenkin ettei vielä ole aika.
Ensin pitää saada tuhat tonnia vettä lasten yltä. Että Marius avautuisi ja Tinja uskaltaisi olla taas lapsi. Sitten pitää tehdä itsestään hieman hyödyllisempi täällä - uudet helppokäyttöiset taloushallintoratkaisut eivät ole kovin korkeassa kurssissa uudessa ajassa.
Ja ehkä sitten lähestyn Emmaa. Jonain päivänä
Tällä puolen saarta on turvallinen poukama. Kallioiden sylissä on tasainen hiekkaranta ja siinä he leikkivät, Tinja ja Marius.
Jos Marius olisi yksin hän todennäköisesti istuisi jalat ristissä ja keinuisi edestakaisin, tunnista toiseen. En tiedä oliko hän aina sellainen, mutta en usko.
Koti josta hänet löysimme oli täynnä valokuvia, taitavasti tehtyjä kollaaseja vanhemmista ja kahdesta pojasta. Koristeellisten tekstien avulla Tinja ja minä päättelimme että tämän oli pakko olla Marius.
Kolme muuta oli kuolleina ympäri taloa. Äiti oli ilmeisesti menehtynyt Tautiin, mutta isä ja toinen poika löytyivät keittiöstä, samoin kuin metsästyskivääri. En tiedä millä Marius säästyi isän käsikirjoittamalta loppuratkaisulta. Piiloutumalla? Miten kauan hän oli viettänyt talossa kuolleen perheen kanssa? Sitäkään emme tienneet. Sillä Marius ei puhu.
Mutta Tinja ei anna periksi. Sitkeä pikku Tinja, naapurintyttö, joka oli soittanut ovikelloa eräänä päivänä ja sanonut että anteeksi että häiritsen mutta minä en saa mummia hereille.
En minäkään saanut mummia hereille. Tauti oli tehnyt tehtävänsä sille ainoalle joka oli Tinjan perheestä jäljellä. Hautasimme mummin takapihalle.
Tinja itse asiassa pelasti minut. Kun ovikello soi istuin kotona miettimässä että hirttoköysi vai partaterä. Vaimo oli kuollut ja ruuanhankintareissun jälkeen viikko takaperin olin palannut kotikortteliin keskelle itkevien ihmisten kaaosta. Itkeviä naisia, siskoja ja äitejä. Niitä joita näki aikoinaan vain uutiskuvissa. Niillä oli silloin yleensä päällään burkha koska se kaikki tapahtui jossain muualla. Eihän täällä lintukodossa voinut mitään tapahtua
"Sinun pojat vietiin myös. Molemmat" nyyhkytti Katri. Katri asui kahden talon päässä, ja yhdessä olimme vetäneet asukasyhdistystä.
Minä en jäänyt kuuntelemaan enempää vaan painuin talooni. Kun itku ja valitus vaimeni aloin tehdä kvartaalikatsausta elämästäni. Vaimo kuollut. Pojat, jos selviäisivät hengissä, koulutettaisiin palkkasotureiksi. Minä voisin joko värväytyä vapaaehtoisesti tai odottaa että minut löydettäisiin. Olin vasta neljäkymmentäkaksi ja hyvässä kunnossa. Työetuihin silloin aikoinaan oli kuulunut kuntosali jota käytin ahkerasti.
Olisi kai sekin aika pitänyt viettää poikien kanssa. Oli muka aina liian kiire.
Siinä vaiheessa kun punnitsin hirttoköyttä ja partaterää soi ovikello ja Tinja-enkeli pelasti minut tälle kyseenalaiselle elämälle.
Havahdun nykyhetkeen ja katselen uusia lapsiani. Lannistumatonta Tinjaa - ja Mariusta, kuin suljettua simpukkaa. Tinja puuhailee Mariuksen ympärillä: ripottelee hiekkaa tämän jaloille, avaa suljetun käden ja laittaa siihen aaltojen hioman pikkukiven. Tällaisia pieniä asioita Tinja-tyttönen tekee. Terästän korviani koska kohta se tulee. Taikahetki.
Tinja tarttuu Mariuksen käsiin. Hän heiluttaa heidän yhteenliitettyjä käsiään ja lausuu tuttua lastenlorua:
"Asui merenpohjassa meritähti,
tuhat tonnia vettä yllä.
' Minä jaksan kyllä' sanoi tähti
'on terävät sakarat,
litteät pakarat
ja paineenkestävät KAKARAT' "
Ja ihme tapahtuu taas. Kun Tinja sanoo "kakarat" hänen äänensä nousee ja hän kaatuu Mariuksen päälle ja hetkeksi simpukka aukeaa ja poika nauraa. Ennen kuin taas sulkeutuu.
Paineenkestävät kakarat, totta totisesti.
Emma Lähde on joskus katsonut kanssani salaa lasten touhuja. Hän katsoo keskenkasvuisen Tinjan puuhia suorastaan kollegiaalisella kunnioituksella. Minun on vaikea keskittyä lasten leikkeihin kun hän on läsnä ja hänen ihonsa tuoksuu ja vaaleat hiukset hipovat hartioita. Tiedän kuitenkin ettei vielä ole aika.
Ensin pitää saada tuhat tonnia vettä lasten yltä. Että Marius avautuisi ja Tinja uskaltaisi olla taas lapsi. Sitten pitää tehdä itsestään hieman hyödyllisempi täällä - uudet helppokäyttöiset taloushallintoratkaisut eivät ole kovin korkeassa kurssissa uudessa ajassa.
Ja ehkä sitten lähestyn Emmaa. Jonain päivänä
torstai 12. maaliskuuta 2009
Pyhäkkö
(tarinamaanantai 59:sana Lohtu)
Nainen ja poika ovat lopultakin heränneet.Kumpikaan ei puhu paljoa. Uupumus on liian suurta. He ovat kulkeneet keskeytyksettä kuukaudesta toiseen väistellen Ratsastajia.
Olen saanut seurata jotain joka on tässä uudessa maailmassa perin harvinaista - perhe on päässyt yhteen. Biologinen perhe. Yksi on joukosta poissa, Tautiin kuollut isä, mutta äiti ja peräti kolme lasta ovat nyt yhdessä
Käsitys perheestä oli jatkuva keskustelun aihe vanhassa maailmassa. Pohdittiin sitä voiko mies- tai naispari perustaa perheen. Vanhoillisimmat puolustivat jyrkästi avioliittoa perheen kulmakivenä. Oliko lapselle hyväksi jäädä sukulaisten luo, jos vanhemmille sattui jotain, vai oliko parempi aloittaa alusta kokonaan uudessa sijaisperheessä?
Tauti teki näistä kysymyksistä merkityksettömiä. Ydinperheiden, uusperheiden ja sateenkaariperheiden sijaan syntyi haaksirikkoperheitä ja löytöperheitä, sellaisia, joita ei yhdistänyt rakkaus tai geeniperimä vaan halu selviytyä.
Työssäni vanhassa maailmassa olin kohdannut ydinperheitä, jonka jäsenet olivat fyysisesti lähekkäin mutta sisältä pirstaleina. Usein se perheenjäsen joka kävi luonani terapiassa oli se kaikkein tervein. Minä hoidin sitä joka ensimmäisenä huusi julki tuskaansa sairaasta tilanteesta.
Nämä haaksirikkoperheet ovat jollain kummalla tavalla perustalla kuin moni entisen maailman perheistä. Yhteinen tavoite sitoo ihmiset yhteen. Ja menetykset joita jokainen on kokenut, saa heidät arvostamaan jokaista elossa olevaa jäsentä. Tämän maailman ihmiset huolehtivat toinen toisistaan aivan toisella tavalla kuin silloin kun raha ja työelämä sanelivat ihmisen käyttäytymistä ja jopa ihmisarvoa.
Katastrofista on yleisesti ottaen jäänyt hyviäkin asioita jäljelle.
Totta kai tukikohdan ihmiset tietävät mikä minä olin ennen. Aikani yritin salata sitä koska pelkäsin. Pelkäsin että he tulevat jonottamaan luokseni, purkamaan menetyksen tuskaansa ja imevät minut kuiviin.
Miten typerä olinkaan!Tässä maailmassa ihmiset eivät hakeudu psykiatrin hoitoon kun mieli järkkyy. Menetykset ovat liian isoja, liian ilmiselviä.Kaiken katoamisen pelko on osa arkipäivää. Mörkö on tullut ulos vaatekomerosta.
Ja niinpä minä olen saanut olla rauhassa ja tehdä asioita joita en vanhassa maailmassa tehnyt. Minä joka vastaanottojen ja luentojen välillä haukkasin noutosalaatin tai iltamyöhällä hain herkkumyymälästä valmiin illallisen kolmelle, poimin marjoja, istutan perunoita, leivon leipää ja kuivaan lihoja. Valmisruokaillallinen kolmelle on vaihtunut keräily- ja viljelyruokaan kolmellekymmenelle viidelle.
Entä onko terapeuttiminästä vielä jotain jäljellä? Onneksi on. Sitä sanottiin hienosti intrapersoonalliseksi älykkyydeksi. Kyky ymmärtää itseään.
Minä olen kateellinen. Kateellinen ihmisille perheistä. Haaksirikkoperheistä jotka ovat yhtä. Tämä meidän yhdistynyt biologinen perheemme ei vielä herätä minussa tunteita ja minua pelottaa samalla kun iloitsen ja ihmettelen.
Tiedän ettei minun tarvitsisi muuta kuin ojentaa käteni ja pyytää. Tukikohdassa on mies - en halua mainita hänen nimeään - joka huolehtii kahdesta lapsesta. Toinen on hänen naapurinsa tytär, toinen matkan varrelta löytynyt pieni poika joka on unohtanut puhumisen. Minä voisin liittyä heihin ja ehkä joskus liitynkin.
Mutta nyt minulle riittää pyhäkköni.Kuten kaikki muut, minä jaan huoneeni toisten ihmisten kanssa. Omia huoneita ei täällä ole, eikä kukaan niitä oikeastaan tahtoisikaan. Yksinäisyys on lyönyt kaikkia lujaa.
Mutta nyt kun kaikki ovat päivän töissä, voin hiipiä sisään tyhjään huoneeseen ja avata rasian johon pyhäkköni olen perustanut.Matkalla sisään nyppäisen ulkorappusen vierestä niittyleinikin.
Matkalla tänne olimme poikenneet usealla hylätyllä huoltoasemalla. Lähdimme sen verran aikaisin että niitä ei kukaan ollut vielä älynnyt miehittää ja ryöstelykin oli ollut hätäistä ja sattumanvaraista.
Sitä paitsi rasia jossa pyhäkköni on, on sitä lajia jota kukaan ei olisi vaivautunut edes ryöstämään. Se on pieni, puinen aarrearkku, halpaa valmistetta. Olin siepannut sen huoltoaseman matkamuistomyymälästä hetken mielijohteesta.
Monilla selviytyneillä on valokuvia kuolleista rakkaistaan. Minä en ollut niin onnekas.
Kaikki tapahtui niin nopeasti. Henrik oli kuollut, Lauriina oli kuollut ja minä olin tulossa sieltä minne heidät oli haudattu.
Huomasin savupilven jo kaukaa. Se oli niitä ensimmäisiä tulipaloja. Kotini katosi täysin. Minulle jäi vain vaatteet jotka silloin olivat päälläni.Ja taskujeni sisältö.
Avaan halvan matkamuistolippaan jossa on kangaspalan päällä kaksi esinettä. Paperinpala ja Cd-kiekko. Oikaisen hellästi paperin; sen teksti on kauhukseni alkanut haalistua jo. Se ei saa kadota
Pesulakuitti, miesten villakangastakista. Kun katselen tekstiä muistan takin - ja miehen takin sisällä. Nojaudun mielessäni Henrikin rintaan, tupakalle tuoksuvaan kalliiseen takkiin.
Lasken paperin varovasti käsistäni ja otan cd-levyn käteeni. Kiillotan sitä varovasti puuvillahameeni helmalla kunnes se sieppaa auringonvalon ikkunasta ja heijastaa silmiini vihlovan sateenkaaren.
Käännän äkkiä levyn toisen puolen, sen jossa on etiketti. Tavailen tekstiä: Nuorten sellistien semifinaali 2xxx; Lauriina Lähde.
En tiedä pystynkö ikinä kuuntelemaan tätä levyä, siltikään vaikka joku onnistuisi tuomaan tukikohtaan paristoilla toimivan cd-soittimen. Mutta pystyn näkemään kauniin tyttäreni soittimineen, taivutetun pään ja alasvalahtaneet vaaleat hiukset. Sivelen levyn pintaa ja kuvittelen sitä miltä nuo hiukset tuntuivat kun niitä silitti.
Lasken molemmat esineeni rasiaan. Asetan niittyleinikin niiden eteen ja istun pyhäkköni edessä kauan, kauan.
Nainen ja poika ovat lopultakin heränneet.Kumpikaan ei puhu paljoa. Uupumus on liian suurta. He ovat kulkeneet keskeytyksettä kuukaudesta toiseen väistellen Ratsastajia.
Olen saanut seurata jotain joka on tässä uudessa maailmassa perin harvinaista - perhe on päässyt yhteen. Biologinen perhe. Yksi on joukosta poissa, Tautiin kuollut isä, mutta äiti ja peräti kolme lasta ovat nyt yhdessä
Käsitys perheestä oli jatkuva keskustelun aihe vanhassa maailmassa. Pohdittiin sitä voiko mies- tai naispari perustaa perheen. Vanhoillisimmat puolustivat jyrkästi avioliittoa perheen kulmakivenä. Oliko lapselle hyväksi jäädä sukulaisten luo, jos vanhemmille sattui jotain, vai oliko parempi aloittaa alusta kokonaan uudessa sijaisperheessä?
Tauti teki näistä kysymyksistä merkityksettömiä. Ydinperheiden, uusperheiden ja sateenkaariperheiden sijaan syntyi haaksirikkoperheitä ja löytöperheitä, sellaisia, joita ei yhdistänyt rakkaus tai geeniperimä vaan halu selviytyä.
Työssäni vanhassa maailmassa olin kohdannut ydinperheitä, jonka jäsenet olivat fyysisesti lähekkäin mutta sisältä pirstaleina. Usein se perheenjäsen joka kävi luonani terapiassa oli se kaikkein tervein. Minä hoidin sitä joka ensimmäisenä huusi julki tuskaansa sairaasta tilanteesta.
Nämä haaksirikkoperheet ovat jollain kummalla tavalla perustalla kuin moni entisen maailman perheistä. Yhteinen tavoite sitoo ihmiset yhteen. Ja menetykset joita jokainen on kokenut, saa heidät arvostamaan jokaista elossa olevaa jäsentä. Tämän maailman ihmiset huolehtivat toinen toisistaan aivan toisella tavalla kuin silloin kun raha ja työelämä sanelivat ihmisen käyttäytymistä ja jopa ihmisarvoa.
Katastrofista on yleisesti ottaen jäänyt hyviäkin asioita jäljelle.
Totta kai tukikohdan ihmiset tietävät mikä minä olin ennen. Aikani yritin salata sitä koska pelkäsin. Pelkäsin että he tulevat jonottamaan luokseni, purkamaan menetyksen tuskaansa ja imevät minut kuiviin.
Miten typerä olinkaan!Tässä maailmassa ihmiset eivät hakeudu psykiatrin hoitoon kun mieli järkkyy. Menetykset ovat liian isoja, liian ilmiselviä.Kaiken katoamisen pelko on osa arkipäivää. Mörkö on tullut ulos vaatekomerosta.
Ja niinpä minä olen saanut olla rauhassa ja tehdä asioita joita en vanhassa maailmassa tehnyt. Minä joka vastaanottojen ja luentojen välillä haukkasin noutosalaatin tai iltamyöhällä hain herkkumyymälästä valmiin illallisen kolmelle, poimin marjoja, istutan perunoita, leivon leipää ja kuivaan lihoja. Valmisruokaillallinen kolmelle on vaihtunut keräily- ja viljelyruokaan kolmellekymmenelle viidelle.
Entä onko terapeuttiminästä vielä jotain jäljellä? Onneksi on. Sitä sanottiin hienosti intrapersoonalliseksi älykkyydeksi. Kyky ymmärtää itseään.
Minä olen kateellinen. Kateellinen ihmisille perheistä. Haaksirikkoperheistä jotka ovat yhtä. Tämä meidän yhdistynyt biologinen perheemme ei vielä herätä minussa tunteita ja minua pelottaa samalla kun iloitsen ja ihmettelen.
Tiedän ettei minun tarvitsisi muuta kuin ojentaa käteni ja pyytää. Tukikohdassa on mies - en halua mainita hänen nimeään - joka huolehtii kahdesta lapsesta. Toinen on hänen naapurinsa tytär, toinen matkan varrelta löytynyt pieni poika joka on unohtanut puhumisen. Minä voisin liittyä heihin ja ehkä joskus liitynkin.
Mutta nyt minulle riittää pyhäkköni.Kuten kaikki muut, minä jaan huoneeni toisten ihmisten kanssa. Omia huoneita ei täällä ole, eikä kukaan niitä oikeastaan tahtoisikaan. Yksinäisyys on lyönyt kaikkia lujaa.
Mutta nyt kun kaikki ovat päivän töissä, voin hiipiä sisään tyhjään huoneeseen ja avata rasian johon pyhäkköni olen perustanut.Matkalla sisään nyppäisen ulkorappusen vierestä niittyleinikin.
Matkalla tänne olimme poikenneet usealla hylätyllä huoltoasemalla. Lähdimme sen verran aikaisin että niitä ei kukaan ollut vielä älynnyt miehittää ja ryöstelykin oli ollut hätäistä ja sattumanvaraista.
Sitä paitsi rasia jossa pyhäkköni on, on sitä lajia jota kukaan ei olisi vaivautunut edes ryöstämään. Se on pieni, puinen aarrearkku, halpaa valmistetta. Olin siepannut sen huoltoaseman matkamuistomyymälästä hetken mielijohteesta.
Monilla selviytyneillä on valokuvia kuolleista rakkaistaan. Minä en ollut niin onnekas.
Kaikki tapahtui niin nopeasti. Henrik oli kuollut, Lauriina oli kuollut ja minä olin tulossa sieltä minne heidät oli haudattu.
Huomasin savupilven jo kaukaa. Se oli niitä ensimmäisiä tulipaloja. Kotini katosi täysin. Minulle jäi vain vaatteet jotka silloin olivat päälläni.Ja taskujeni sisältö.
Avaan halvan matkamuistolippaan jossa on kangaspalan päällä kaksi esinettä. Paperinpala ja Cd-kiekko. Oikaisen hellästi paperin; sen teksti on kauhukseni alkanut haalistua jo. Se ei saa kadota
Pesulakuitti, miesten villakangastakista. Kun katselen tekstiä muistan takin - ja miehen takin sisällä. Nojaudun mielessäni Henrikin rintaan, tupakalle tuoksuvaan kalliiseen takkiin.
Lasken paperin varovasti käsistäni ja otan cd-levyn käteeni. Kiillotan sitä varovasti puuvillahameeni helmalla kunnes se sieppaa auringonvalon ikkunasta ja heijastaa silmiini vihlovan sateenkaaren.
Käännän äkkiä levyn toisen puolen, sen jossa on etiketti. Tavailen tekstiä: Nuorten sellistien semifinaali 2xxx; Lauriina Lähde.
En tiedä pystynkö ikinä kuuntelemaan tätä levyä, siltikään vaikka joku onnistuisi tuomaan tukikohtaan paristoilla toimivan cd-soittimen. Mutta pystyn näkemään kauniin tyttäreni soittimineen, taivutetun pään ja alasvalahtaneet vaaleat hiukset. Sivelen levyn pintaa ja kuvittelen sitä miltä nuo hiukset tuntuivat kun niitä silitti.
Lasken molemmat esineeni rasiaan. Asetan niittyleinikin niiden eteen ja istun pyhäkköni edessä kauan, kauan.
Juhlapöytä
(Tarinamaanantai 58)
Pöytä ei oikeastaan ole pöytä vaan vanha väliovi. Joonatan otti sen saranoiltaan yläkerrasta silloin kun perustimme tukikohtaa. Ovi oli kaikkien mielestä tarpeeton, se pitäisi kuitenkin pitää auki jatkuvasti että lämpöä riittäisi yläkerran peräosaan asti.
Tila oli liian siisti joutuakseen varastokäyttöön. Kaikki sopivat neliöt piti varata ihmisille.Niinpä väliovesta oli tullut tukikohdan ruokapöydän levy.
Katselen kangasta joka oikeastaan on vanha valoverho. Taitan sen kahtia jotta se peittäisi vähän paremmin. Kaksinkerroin se ei ihan kokonaan riitä peittämään pöydän pintaa mutta mitäpä pienistä. Äiti ja Julius ovat täällä ja se on kaikkein tärkeintä.
He nukkuvat, jo toista vuorokautta. Emma ei ole huolissaan ja vakuuttaa minullekin että uni on nyt tarpeen. Vuosien vaelluksen kauhut pitää nukkua edes hetkeksi unohduksiin.
Ja minä katan juhlapöytää heille. Kun he heräävät, me juhlimme heidän tuloaan.
Minä katoin pöytää äidin apuna jo pienenä. Viime vuosina minä olen oppinut metsästämään, suolistamaan jäniksen, parkitsemaan nahkaa, juoksemaan nopeammin kun koskaan kouluaikoina, järjestämään tilapäismajoituksen, sammuttamaan tulipalon ja tappamaan ihmisen.
Tuntuu hyvältä tehdä jotain niin harmitonta kuin juhlapöydän kattaminen
Olen käynyt katselemassa heitä aina silloin tällöin, nukkuvaa veljeä ja äitiä. He näyttävät tutuilta ja sittenkin vierailta.Asettelen kolhuisia eriparisia lautasia pöydän ääreen.
Yhdessä on kaunis kultaraita ja sinikeltainen kuviointi. Wedgewood Cornucopia, lukee sen pohjassa. Cornucopia, runsaudensarvi. Laitan lautasen äidille tarkoitetulle paikalle.
Runsaus oli juhlapöytämme tunnus silloin ennen. Runsautta oli myös äidin olemuksessa. Rehevän rubensilaiset muodot joita äiti harmitteli aina välillä ja vannoi aloittavansa Atkinsin dieetin.
Ja hiusten runsaus. Punaisenpunainen ranteenpaksuinen palmikko jolla Julius oli vauvana leikkinyt, haparoinut sormillaan imiessään äidin maidontäyttämää rintaa.
Isä oli haronut sen suortuvia sormillaan iltaisin, pikkuisen maistissa halunnut purkaa palmikon ja hajottaa hiukset vapaiksi kuin punaisen auringonlaskun.
Vieläkin tuntui oudolta äidin lyhyt tukka. Silti vaikka olin vielä kotona kun hän sen leikkasi. Nirhi poikki keittiösaksilla ja pujotti palmikon isän yhteenliitettyihin käsiin, ennen kuin hauta luotiin umpeen.
Isä kuoli Tautiin, ja Joonatan kiskoi minut mukaansa kun hän liittyi länteenlähtijöihin. Minä tappelin vastaan ja itkin, kunnes äiti sanoi:- Ala mennä! Painu tiehesi. Julius ja minä tulemme perässä, minä lupaan! Sinä menet nyt veljesi kanssa ja me otamme sinut kiinni kun Julius on parantunut.
Niin, kaikki eivät kuolleet Tautiin. Jotkut paranivat, jotkut niin kuin minä ja isoveli eivät saanet sitä ollenkaan. Julius oli kuitenkin sairastunut ja kun kompuroin lähtijöiden joukkoon kyynelten sokaisemana olin ihan varma että ainakaan pikkuveljeä en enää näkisi.
Mutta äiti piti lupauksensa. Täällä he nyt olivat. Eivät entisellään mutta kukapa meistä olisi?Pikkuveli on kasvanut. Meillä on neljäntoista vuoden mutta vain puolen päänmitan ero. Julius oli niin isän näköinen että ottaisi aikansa ennen kuin voisin katsoa häntä ilman että ikävä satuttaisi.Pitkä, laiha, ruskettunut ja hiljainen. Mitä kaikkea pikkuveli onkaan nähnyt?
Äiti on edelleen lyhyttukkainen. En ole ikinä nähnyt häntä noin hoikkana. Rubensilainen rehevyys on mennyttä kuin mennyt aika. Tilalla on pisamainen, kuivan lihaksikas vaeltajanainen; Atkinsin dieetistä tuli sitten totta. Vaeltajat elivät riistalihalla ja hedelmillä, kuivasivat niitä rinkkoihinsa talveksi.'
Eipä tässä juhlapöydässäkään ole runsautta vaan askeettisuutta. Ensimmäiset omenat ovat vasta kypsiä ja tämän vuoden mansikkasato oli kehno. Leipää on Emma onnistunut leipomaan vähistä jauhoista ilman hiivaa - hän aina sanookin että leipominen on terapiaa hänelle joka ennen terapoi toisia.
Tänään pöydässä on siis kulhollinen omenoita ja psykiatrin tekemiä teeleipiä. Sekä vihannes- ja yrttikeittoa.
Asettelen pöytään puoliksi poltettuja kynttilöitä.Hetken katsottuani lisään yhden kokonaisen kynttilän. Mitä siitä vaikka runsaus on poissa? Jäljellä on elämä ja me olemme taas yhdessä ja se on ehdottomasti kokonaisen kynttilän arvoinen juttu. Nykyiselläkin mittapuulla.
Katselen aikaansaannostani tyytyväisenä. Parempaa pöytää en ole ikinä kattanut.
Pöytä ei oikeastaan ole pöytä vaan vanha väliovi. Joonatan otti sen saranoiltaan yläkerrasta silloin kun perustimme tukikohtaa. Ovi oli kaikkien mielestä tarpeeton, se pitäisi kuitenkin pitää auki jatkuvasti että lämpöä riittäisi yläkerran peräosaan asti.
Tila oli liian siisti joutuakseen varastokäyttöön. Kaikki sopivat neliöt piti varata ihmisille.Niinpä väliovesta oli tullut tukikohdan ruokapöydän levy.
Katselen kangasta joka oikeastaan on vanha valoverho. Taitan sen kahtia jotta se peittäisi vähän paremmin. Kaksinkerroin se ei ihan kokonaan riitä peittämään pöydän pintaa mutta mitäpä pienistä. Äiti ja Julius ovat täällä ja se on kaikkein tärkeintä.
He nukkuvat, jo toista vuorokautta. Emma ei ole huolissaan ja vakuuttaa minullekin että uni on nyt tarpeen. Vuosien vaelluksen kauhut pitää nukkua edes hetkeksi unohduksiin.
Ja minä katan juhlapöytää heille. Kun he heräävät, me juhlimme heidän tuloaan.
Minä katoin pöytää äidin apuna jo pienenä. Viime vuosina minä olen oppinut metsästämään, suolistamaan jäniksen, parkitsemaan nahkaa, juoksemaan nopeammin kun koskaan kouluaikoina, järjestämään tilapäismajoituksen, sammuttamaan tulipalon ja tappamaan ihmisen.
Tuntuu hyvältä tehdä jotain niin harmitonta kuin juhlapöydän kattaminen
Olen käynyt katselemassa heitä aina silloin tällöin, nukkuvaa veljeä ja äitiä. He näyttävät tutuilta ja sittenkin vierailta.Asettelen kolhuisia eriparisia lautasia pöydän ääreen.
Yhdessä on kaunis kultaraita ja sinikeltainen kuviointi. Wedgewood Cornucopia, lukee sen pohjassa. Cornucopia, runsaudensarvi. Laitan lautasen äidille tarkoitetulle paikalle.
Runsaus oli juhlapöytämme tunnus silloin ennen. Runsautta oli myös äidin olemuksessa. Rehevän rubensilaiset muodot joita äiti harmitteli aina välillä ja vannoi aloittavansa Atkinsin dieetin.
Ja hiusten runsaus. Punaisenpunainen ranteenpaksuinen palmikko jolla Julius oli vauvana leikkinyt, haparoinut sormillaan imiessään äidin maidontäyttämää rintaa.
Isä oli haronut sen suortuvia sormillaan iltaisin, pikkuisen maistissa halunnut purkaa palmikon ja hajottaa hiukset vapaiksi kuin punaisen auringonlaskun.
Vieläkin tuntui oudolta äidin lyhyt tukka. Silti vaikka olin vielä kotona kun hän sen leikkasi. Nirhi poikki keittiösaksilla ja pujotti palmikon isän yhteenliitettyihin käsiin, ennen kuin hauta luotiin umpeen.
Isä kuoli Tautiin, ja Joonatan kiskoi minut mukaansa kun hän liittyi länteenlähtijöihin. Minä tappelin vastaan ja itkin, kunnes äiti sanoi:- Ala mennä! Painu tiehesi. Julius ja minä tulemme perässä, minä lupaan! Sinä menet nyt veljesi kanssa ja me otamme sinut kiinni kun Julius on parantunut.
Niin, kaikki eivät kuolleet Tautiin. Jotkut paranivat, jotkut niin kuin minä ja isoveli eivät saanet sitä ollenkaan. Julius oli kuitenkin sairastunut ja kun kompuroin lähtijöiden joukkoon kyynelten sokaisemana olin ihan varma että ainakaan pikkuveljeä en enää näkisi.
Mutta äiti piti lupauksensa. Täällä he nyt olivat. Eivät entisellään mutta kukapa meistä olisi?Pikkuveli on kasvanut. Meillä on neljäntoista vuoden mutta vain puolen päänmitan ero. Julius oli niin isän näköinen että ottaisi aikansa ennen kuin voisin katsoa häntä ilman että ikävä satuttaisi.Pitkä, laiha, ruskettunut ja hiljainen. Mitä kaikkea pikkuveli onkaan nähnyt?
Äiti on edelleen lyhyttukkainen. En ole ikinä nähnyt häntä noin hoikkana. Rubensilainen rehevyys on mennyttä kuin mennyt aika. Tilalla on pisamainen, kuivan lihaksikas vaeltajanainen; Atkinsin dieetistä tuli sitten totta. Vaeltajat elivät riistalihalla ja hedelmillä, kuivasivat niitä rinkkoihinsa talveksi.'
Eipä tässä juhlapöydässäkään ole runsautta vaan askeettisuutta. Ensimmäiset omenat ovat vasta kypsiä ja tämän vuoden mansikkasato oli kehno. Leipää on Emma onnistunut leipomaan vähistä jauhoista ilman hiivaa - hän aina sanookin että leipominen on terapiaa hänelle joka ennen terapoi toisia.
Tänään pöydässä on siis kulhollinen omenoita ja psykiatrin tekemiä teeleipiä. Sekä vihannes- ja yrttikeittoa.
Asettelen pöytään puoliksi poltettuja kynttilöitä.Hetken katsottuani lisään yhden kokonaisen kynttilän. Mitä siitä vaikka runsaus on poissa? Jäljellä on elämä ja me olemme taas yhdessä ja se on ehdottomasti kokonaisen kynttilän arvoinen juttu. Nykyiselläkin mittapuulla.
Katselen aikaansaannostani tyytyväisenä. Parempaa pöytää en ole ikinä kattanut.
Kajastus
Minä ja poika pysähdymme rantaan. Aurinko laskee, ranta on autio, vastaranta eloton.
Mies oli ollut vakuuttava. Hän oli harmaapäinen ukko, joka sai olla rauhassa Ratsastajilta ikänsä takia, eleli kuten ennen Tautia ja sitä seurannutta Sotaa. Ilman sähköä, ilman sisävessaa ja lämminvesiliitäntää, ravintona metsän kasvit ja pienet ja vähän isommatkin eläimet jotka hän pihapiiristä päätellen säilöi kivikasan alla olevaan kuoppaan ja muokkasi taljat lämmikkeikseen.
Ukon elämä oli ollut tätä jo ennen sitä kaikkea. Myöhemmin moni muu opetteli sen saman. Toiset - yleensä poikien äidit - valitsivat niin kuin minä ja poikani ja lähtivät vaeltamaan.
Kolme vuotta mekin olimme kulkeneet päämäärättömästi. Se aika hupeni; poika täyttäisi kohta kaksitoista. Yritimme pysyä ratsastajilta piilossa; aina ei voinut ja nyt jo ne olivat alkaneet kohdatessa kysellä pojan ikää.
Moni äiti puki poikansa tytön vaatteisiin, pani tämän kasvattamaan hiuksiaan. Minä en siihen ryhtynyt. Häntä ei olisi kukaan uskonut tytöksi vaikka olisin pukenut hänet mekkoon - eivätkä vaeltajat käyttäneet hameita
Kuopukseni oli pitkä ja laiha, mutta harteikas. Tietokoneen äärellä sipsipussi kädessä hän olisi pulskistunut ylipainoiseksi ja lääkärit olisivat saarnanneet terveysriskeistä.
Ne ajat eivät koskaan ehtineet hänen kohdalleen. Hänen terveysriskinsä olivat Ratsastajat, pakkovärvääjät jotka huhujen mukaan alkoivat viedä jo pitkiä kymmenvuotiaita.T
auti oli lyönyt polvilleen järjestäytyneen yhteiskunnan ja siinä kaaoksessa oli kahden pikkuhitlerin ollut helppo nousta ja aloittaa ensimmäinen sisällissota sitten kansalaissodan.Fenrir ja Alibaba. Naurettavia nimiä. Tuli mieleen yliammutun rotevat showpainijat ja tv-gladiaattorit joita menneessä maailmassa olimme pojan kanssa naureskelleet telkkarista.
Fenririssä ei ollut oikeasti mitään nauramista meille. Poikani oli syntysuomalainen ja siksi häntä saalistivat nimenomaan Fenririn ratsastajat.Ja nyt kun hän lähestyi värväysikää olimme alkaneet suunnata länsirannikolle.
Vanhemmat lapseni olivat olleet niiden joukossa jotka ensimmäisinä olivat lähteneet länteen. Niiden mukana joita kaikki olivat sanoneet hulluiksi. He eivät koskaan olleet palanneet.
Uutisia oli ennen katsottu tunnin välein televisiosta. Nyt ne olivat taas sitä mitä joskus satoja vuosia sitten - huhuja kulkijalta toiselle, merkkejä ja symboleja, ehkä jopa kätkettyjä ruutupaperille kirjoitettuja viestejä joissa etsittiin umpimähkään jotakuta omaista, ystävää.Näistä palasista olin haalinut kasaan toivoni päästä pois.
Kun Ratsastajat alkoivat katsoa poikaani ensimmäistä kertaa pidempään, olimme suunnanneet länteen.Ja nyt olimme rannassa ja muistin vanhan ukon sanat.
Hän ei ollut vakuuttava siksi että olisi yrittänyt vakuutella, vaan juuri siksi että sanoi kaiken vain kerran. Hän teki selväksi ettei piitannut päätöksestäni, kertoi vain vaihtoehdot minulle, kertoi käsityksensä siitä mitä kohtaisimme rannassa.Tai mitä emme kohtaisi
.Ja ranta on autio, vastaranta eloton.
Ukko oli tarjonnut meille riistasoppaa, hyvää ja lämmintä. Olimme nukkuneet yön hänen taljojensa alla aitassa; minä, kuten tavallista, toinen silmä auki.
Kaiken mitä ukko oli puhunut hän oli puhunut minulle kun luulimme pojan olevan unessa. Kuitenkin poika on koko päivän pitänyt minua silmällä, kuin valmiina säntäämään pakoon. Hän on ainoa jokoa minulla tällä hetkellä on, viimeinen perheeni jäsen ja tuntuu lohduttomalta nähdä epäusko hänen silmissään.Mutta voiko sitä ihmetellä?
"Ei siellä mitään ole" ukko oli sanonut. "Tyhjä ranta. Tyhjin käsin palaatte. Vaikutat viisaalta naiselta. Jääkää luokseni, sinä ja poika. Minä en voi tarjota teille suojaa loputtomiin; jonain päivänä Fenririn miehet tulevat. Mutta voin antaa sinulle ja pojallesi hyviä viikkoja, ehkä kuukausia. Saat aikaa miettiä. Fenririn joukoissa, harjotusleireillä on karua mutta poika saisi vatsansa täyteen ja hänellä olisi ikäistään seuraa. Tai sitten on se toinen vaihtoehto. Jos koet sen paremmaksi, autan siinäkin."
Silti me lähdimme seuraavana aamuna.
Pojan pitämästä etäisyydestä tiesin että hän oli kuullut ukon epäilyt tyhjästä rannasta.Ja varsinkin siitä toisesta vaihtoehdosta.
Pitkin matkaa olimme nähneet äitejä jotka olivat valinneet sen toisen. En ikinä unohda nuorta naista joka hyppäsi vastasyntyneensä kanssa jokeen. Napanuora oli tuskin katkaistu, veri ei ollut lakannut vuotamasta kun nainen ponnisteli jaloilleen, vauva rinnoillaan ja kompuroi kallioille josta heittäytyi alas. Koska lapsi oli poika.
Enkä unohda sitä perhettä joka oli yöpynyt kanssamme metsässä. Äiti oli laittanut neljä lastaan nukkumaan, kolme poikaa ja tytön. Sitten hän oli ottanut käteensä ison tyynyn jota pienin pojista oli laahannut mukanaan.
Aamulla hän ja tyttö olivat lähteneet kahdestaan, tyhjin silmin ja puhumatta. Eivät olleet edes jääneet hautaamaan poikia.
Tämän oli nähnyt poikanikin ja siksi hän katsoo minua syrjäkarein. Ensimmäistä kertaa hän haluaa yöpyä kauempana minusta. Ja lähempänä rantaa. Annan luvan. Äänetön autio ranta ei ole uhka meille kummallekaan.
Minä olen isompi uhka pojalleni. Sillä ukon mainitsemat vaihtoehdot ovat alkaneet kumista päässäni kuin kellot.
Tarkennan katseeni pimenneeseen rantaan.Kun näen vastarannalla valopisteen, en tajua sitä ensin.
Kun se alkaa kasvaa valon kajastukseksi tuijotan sitä valmiina säntäämään liikkeelle. Kun airojen loiske alkaa kuulua tyyneltä vedenselältä, on poikakin jo vieressäni.
Ja kun vene rantautuu ja tunnistan yhden soutajista, olemme jo purkaneet leirimme ja ajatusta nopeammin kiiruhdamme kohti pelastusta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
