keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Yösoutajat

(sana: viitta)


Loppukuun kelmeä hymy ei riitä valaisemaan laituria.

Joonatan seisoo laiturilla, käsi valmiina irrottamaan veneen köydet. Jollei lähetti kohta tule, hänen on mentävä.

Hän ei olisi ikinä liittynyt yösoutajiin - tai loppukuun venekuntaan, kuten jotkut sanovat - ellei hän olisi niin ilmiömäisen taitava ohjaamaan venettä säässä kuin säässä. Ihan sama oliko veneessä moottori, purje vai puskettiinko sitä ihmiskäsivoimin eteenpäin.


Kesälomat isoisän kanssa saaristossa ovat opettaneet hänestä yhtä taitavan kuin saaristolaispojat silloin taannoin. Nämä ystävät ovat mennyttä, isoisä samaten mutta taito lukea merta on tallella.


Rantakoivikon rapina on lähes olematonta mutta Joonatanin korvat ovat harjaantuneet. Hänen kätensä haparoi vyötä.


Hän odottaa näkevänsä naisen käärö sylissä mutta pensaiden suojasta livahtaakin laiha pojanhahmo.


- Helvetti, Julius, menetkö takaisin siitä ja äkkiä!


Pikkuveli luo häneen vihaisen katseen epätasaisen otsatukkansa alta.


- Ai sä olet lähdössä Yösoutajien matkaan? Mitä äiti sanoo?

- Äiti sanoo että sun pitää jäädä ja huolehtia siitä ja Jerikasta. Minä voin tällä lailla auttaa teitä paremmin kuin patsastelemassa rantarajoilla muka vartiossa. Tukikohdan työt hoituvat ilman minun valvontaani. Tällä tavalla olen hyödyksi paitsi teille, myös tukikohdalle. Rajan takana on lääkkeitä. Siellä on rehellisiä kauppiaita. Siellä on...

-...aseita, joo, minä tiedän.

- Ja minä osaan puhua korostuksetonta ruotsia, venäjää samaten. Sinä olit aika pikkuinen, et varmaan muista että minä kävin kielikoulua sinun ikäisenäsi. Ja vaarin kanssa puhuin ruotsia kesäisin. Mutta voisitko nyt mennä: minä odotan erästä jolle olen luvannut palveluksen. Hän ei varmaan uskalla tulla kun täällä on ...

Joonatanin lause katkeaa kesken sillä laiturilla seisoo nyt nainen, käärö sylissään.

Nainen melkein horjuu taakkansa alla ja Joonatanin katse terävöityy. Käärö on valtava ja siinä on ihan liikaa muhkuroita. Selässäkin naisella on jotain, kantohihnoilla kiinnitetty tiukka kangasrulla.

- Sanoit että sinulla on vain yksi! Joonatan sanoo naiselle.

Nainen ei hätkähdä Joonatanin tiukkaa ääntä vaan katsoo takaisin suoraan, epätoivoisen päättäväisenä.

- Minulla on kaksi...omani ja siskon. Sisko ja minä, me emme olleet kovin hyvissä väleissä, emme ole vieläkään. Mutta en minä voi jättää hänen poikaansa ryöstettäväksi jos järjestän omani pois.

Puhuessaan nainen raottaa kääröä jossa on kuin onkin kaksi pientä poikaa. Joonatan ei voi käsittää miten nainen on saanut pojat tuoduksi - kunnes näkee matalalaitaiset kaksipyöräiset kärryt siellä missä polku päättyy rantametsikköön. Kärryissä on tukeva vetoaisa.

- Kotiseutumuseosta minä nuo nappasin, nainen sanoo rauhallisesti. - Se on ihan meidän majapaikan lähellä.

Joonatan miettii. Mikäli hän oikein muistaa, kotiseutumuseoon on rannasta ainakin viisikymmentä kilometriä. Hänestä alkaa tuntua ettei nainen ota kuuleviin korviinsa vastaväitteitä. Ja loppujen lopuksi, pojat ovat pieniä. Kaksi menee siinä missä yksikin.

- Mitä heille on annettu? Tarkoitan, onko se turvallista? Jos jotain tulee..hengityskatkoksia..

- Siskoni oli aikoinaan anestesiahoitaja. Voit luottaa siihen että pojat nukkuvat turvallista unta, kunnes olette selvillä vesillä täältä päästä. Tässä sitä on. Isommalle teelusikallinen ja pienemmälle puoli, kun alatte lähestyä rantaa toisesta päästä.

Nainen ojentaa Joonatanille pienen pullon ja lusikan. Mies ottaa ne epäröiden; hänen nuorempi veljensä katsoo otsa rypyssä naista.

Ei ole kovin pitkää aikaa siitä kun Julius oli vielä matkalla äitinsä kanssa ja sillä matkalla oli nähty liian monta lapsensurmaajaäitiä. Julius ei voi olla ajattelematta, onko tämä äiti sitä lajia joka teettäisi likaisen työn hänen veljellään.

Nainen huomaa hänen ynseän katseensa ja kohauttaa olkapäitään. Hän vapauttaa rinnallaan olevat hihnat ja selkäkäärö löystyy.

- Tämän voit laittaa poikien päälle, hän sanoo ja purkaa hienon tummanvioletin kankaan auki. Viitta, katsoo Julius, mutta Joonatan tietää täsmälleen.

- Messukasukka? hän sanoo tyrmistyneenä.

- Kirkko on kotiseutumuseon vieressä, nainen vastaa järkähtämättömän tyynesti. - Kerrotaan että Kharon-veneitä ei tutkita niin helposti. Rajojen takana pelätään Tautia mutta kunnioitetaan vainajia sitäkin enemmän. Katsot vain että pojat pysyvät hiljaa.
Hellästi nainen asettelee pojat veneen keulaan, huolellisesti hän peittelee heidät kasukalla. Joonatan katselee naisen sivukuvaa ja näkee kasvojen vavahtavan hiukan; sitten nainen saa ilmeensä kuriin.
Joonatan ymmärtää. Liian moni äiti on peitellyt lapsensa Kharon-veneisiin. Kaikki eivät halunneet kaivaa hautaa takapihalle tai metsään eikä kukaan tahtonut antaa rakkaitaan joukkohautoihin tai krematorioihin. Tuntui puhtaammalta peitellä lapsi veneeseen ja lähettää hänet merelle. Siinä oli jotain mikä järjenvastaisesti tuntui avaavan kohtalon jonka Tauti oli jo sinetöinyt.
- Kas niin. Mitä teet kun pääset perille?
Naisen ääni on tarpeettoman kova ja karhea. Joonatan terästäytyy.
- Etsin käsiini Jonas Meidalin.
- Ja mitä kysyt? Että tiedät hänen olevan oikea mies?
- Kysyn: mistä serkkusi pilkkasi sinua kun olitte pieniä?
- Oikea vastaus?
- Oikea vastaus oli Maamme-laulusta. Hän lauloi pienenä: ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, kraanaa rakkaampaa. Sinä naureskelit kunnes hän eräänä päivänä tyrkkäsi sinut laiturilta veteen. Onneksi siinä oli matalaa.
- Oikein.
Nainen on hetken muistoissaan ja Joonatan antaa hänen olla. Sitten on aika lähteä.

Julius ja nainen seuraavat miten vene irtautuu rannasta. Kun airon loiske on kokonaan lakannut kuulumasta, nainen säikäyttää Juliuksen lysähtämällä kasaan laiturille. Koko se itsehillintä joka naista on pitänyt kasassa on mennyttä ja nainen retkottaa kuin räsynukke laiturilla ja itkee ulisevaa huutoa.
Julius on ehkä kömpelö teinipoika ulkoisesti mutta vaelluksella hän on kasvattanut miehen ymmärryksen. Hän nostaa naista kainaloista ja antaa tämän valahtaa syliinsä. Niin he istuvat laiturilla auringonnousuun asti.

4 kommenttia:

  1. Itku tuli. En tiedä, miksi juuri tästä tarinasta.

    VastaaPoista
  2. Niin, kai se äitigeeni on kaikissa naisissa, vaikkei lapsia olisikaan.
    Edelleen olen sitä mieltä, että kyllä näille lukijoita olisi ihan paperille painettuina.

    VastaaPoista
  3. Yhdyn täysin puhuriin. Laitappa kasaan.

    Pirre

    VastaaPoista
  4. Luin taas putkeen muutaman tarinan ja vanhempia uusintoina. Upposin aivan täysin tähän menneeseen maailmaan. Näin ympäristön,ihmiset, autot, likaiset hiukset, metsän...
    Tiedän myös, mikä tarinoissa vetoaa ja vaikuttaa; ne voisivat olla totta! Niin hyvin olet kaiken nähnyt, niin taitavasti kaikkea kuvaat!
    Hirmusti kiitoksia! bJa taas odotellaan ja toivotaan lisää...

    VastaaPoista