tiistai 5. toukokuuta 2009

Ystävä

(sana: susi)


Fenririn ratsastajat ovat kerran kiertäneet ryteiköksi muuttuneen metsänotkelman ja todenneet että paikassa ei ole mitään. Ei taloja, ei piilopirttejä eikä edes hyvää leiripaikkaa. Onpahan vain yksi pikkuinen mummonmökki ja villiintynyt piha. Siellä asuu hullu vanha nainen joka istuu pihalla olevan kömpelön puuristin edessä ja jupisee itsekseen. Jos taloa lähestyy, nainen alkaa äristä ja sitten nauraa. Miehet eivät mene notkelmaan eikä kukaan vaivaa päätään sillä kuka ja mikä talon asukas on.

Ja sehän asukkaalle sopii.


Hän ei ole vanha. Tai no, riippuu siitä kuka katsoo. Kaksikymppisen mielestä viisikymppinen on vanha. Edellisten savupirttien aikaan viisikymppiseksi elänyt oli kunnioitettavan ikäinen. Nykyistä edeltävässä tietoyhteiskunnassa viisikymppinen saattoi olla työelämästä poispotkittava, tai sitten loistava sijoituskohde yritykselle. Riippuen tilanteesta ja vähän sukupuolestakin.


Hulluudenkin laita on vähän niin ja näin. Ehkä on hullua se että nykymaailman aikaan, aivan yksin tuntee itsensä lähinnä vapaaksi ja onnelliseksi.


Mutta murina ja nauru ovat olleet ainakin puoliksi teatteria. Niillä sai hyvin pidetyksi nuoret sankarit loitolla. Tuskin ne muuta tekisivät kuin penkoisivat hänen mökkinsä maakellarista välikattoon. Että onko siellä mies piilossa.


Ajatus miehestä hänen pienessä pirtissään saa hänet hihittämään hysteerisenä, vaikkei naurulla ole kuulijaa.


Nainen istuu puuristin luona. Hän on kietonut kädet polviensa ympäri ja pyyhkäissyt harmaajuovaiset liehuvat hiuksensa otsalta taakse.



- Tiedätkö mitä Walter, hän sanoo katse ristissä. - Minä pesin eilen astioita pesuvadissa. Omat keittoastiani. Lautasen ja lusikan, kattilan ja juomamukin. Puhdasta tuli. En tarvinnut tiskaria. Sinä ostit meille työpöydällä pidettävän tiskikoneen, muistatko? Ja sitten minä en sinusta osannut laittaa siihen aterimia oikein päin enkä järjestää astioita fiksusti niin että mahdollisimman paljon mahtuu. Nyt minä tiskaan kaivovedellä. Talvella sulatetulla lumella. Ja hyvin pärjäilen. Aterimet eivät tule puhtaiksi noin, sinä sanoit. Ja täytit tiskarin uudelleen, huokaillen. Kun kaiken joutuu tekemään perässä.


- Minä söin tänään keittoa joka on tehty porkkanoista, palsternakasta, sipulista ja persiljasta. Laitoin siihen puoli purkkia etikkaan säilöttyjä paprikoita. Ihmettelisit jos näkisit miten paljon säilöttyjä vihanneksia löytyy kaupoista vieläkin. Linnut tekevät pesiään hyllyihin ja poikaset harjoittelevat lentoonlähtöä tankoparsatölkkien päältä. Sinä et uskoisi vaikka näkisit. Kun eihän niin ole ennenkään ollut. Mitä sanoitkaan ihan viimeiseksi kun kuume oli jo melkein polttanut sinut loppuun. Että eihän tällaista ole. Mutta niin vain oli.

- Mitä olisi äitisi sanonut minun sopastani, Walter? Eihän siinä ole edes lihaa, niin se olisi sanonut. Ei ole, ei. Joskus herkuttelen. Jouluna söin jänispaistia. Läpikypsää, itse pyydystämää. Jouduin aika kauan etsimään kirjastosta ennen kuin löysin nahanmuokkausohjeita. Joku oli pistänyt nuotion tietokirjaosastolle. Siellä kuule paloi historiaa monta sataa vuotta.


- Jänistä metallilautaselta ja punaviiniä teräsmukista. Siinä minun jouluateriani. Mutta olipahan hyvä joulu. Ensi kertaa olin ihan oma itseni, kolmeenkymmeneen vuoteen. Ei äitiäsi, ei siskoasi luimistelemassa ja närkkimässä maksapateeta. Että onko se nyt ihan oikein maustettu ja että harmi kun ei Edla-täti enää ole elossa, että saisi sitä oikeaa pateeta. Eipä ole elossa enää moni muukaan. Mutta minä elän.


Nainen on tällä kertaa saanut tarpeekseen. Hän kääntää selkänsä ristille ja kerää mökin nurkalta kumollaan olevalta pesuvadilta puhtaat astiat.

Elämänhallintaoppaiden ja viikottain ilmestyneiden naistenlehtien aika on ohi. Kukaan ei kerro naiselle että tämän pitäisi leikkauttaa hiuksensa ja värjäyttää ne. Ne saavat rehottaa ja raidoittua ihan rauhassa. Mutta hän solmii ne niskaan tyytyväisyyttä tuntien. Ne tuntuvat omilta.







Kroppakin tuntuu omalta. Se on ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin hoikka ja jäntevä. Ilman kuntosaleja ja glykeemisten indeksien laskemista. Ruumiillinen työ ja se että söi vain nälkään eikä mihinkään epämääräisiin kaiherruksiin. Kun olisi tajunnut aikaisemmin.



Eikä kukaan ole sanomassa hänelle että pitää päästää irti katkeruudesta ja opetella parisuhteessa ilmaisemaan vihaansa rakentavasti. Hän saa ihan rauhassa vihjailla, piikitellä , lyödä vyön alle. Mies ristin ja kummun alta ei puhu eikä pukahda takaisin, mutta pelkkä purkaminen höltää isoa solmua naisen sisältä.

Miten mutkatonta elämä onkaan. Se keskittyy perusasioihin, ruuan ja suojan säilyttämiseen. Sosiaaliset kontaktit eivät aiheuta päänvaivaa, kunhan osaa tarpeeksi nopeasti päätellä, pitääkö lähestyvä vieras ampua kyselemättä vai pyytää syömään.



Eikä yksinäisyyskään häntä lyyhistä. Joskus se kaivertaa hiukan, etenkin öisin. Nainen ei pelkää ulkona ulvovia susia. Hänen elämänsä pedot olivat ja menivät jo ajat sitten.


Ja tulee ehtoo ja tulee aamu ja seuraava päivä.


Nainen on jo ajat sitten tottunut siihen että ryystää aamiaiseksi vain kupin vadelman- ja mustikanlehdistä tekemäänsä teetä ja höystää sen kahvin kaipauksella. Päivä on lauha ja kaunis, ehkä tänään voisi tehdä pitemmänkin ruuanhankintareissun. Joten siis hautausmaalle saman tien, nainen tuumii ja miettii sadannen kerran miksei jo antaisi olla. Koska aika on jo uusi eikä tämä aika välttämättä vaatisi naisia polvistumaan ristin juurelle. Naisen irvistyksessä on jotain jota katsoja kuvailisi vääräksi, jotain, joka rumentaa arkipäiväiset ja yleensä seesteiset kasvot.

Ja ristin juurelle hän taas päätyy.

Matala tumma hahmo vilahtaa hänen näkökentässään sivulla. Hän kääntyy katsomaan.

Sehän on susi, hän hämmästyy. Eläin on laskeutunut sievästi istumaan ja katsoo häntä kultarenkaisin silmin noin kolmen metrin päästä.


Kummallisen värinen susi, nainen tuumaa. Noin tumma, melkein musta...hänen näkemänsä sudet ovat olleet vaaleita, harmaanvalkoisia tai rusehtavanharmaita. Tämä otus on musta, sen kuono ja korvat vähän vaaleammat, hiilenharmaat.

- Oletpa sinä veikeän värinen. Laumasi musta...öö, lammas ei varmaan sovi tähän kohtaan.

Naista naurattaa. Susi nousee jaloilleen ja kävellä lengottelee muutaman askeleen lähemmäs, istahtaen sitten uudelleen. Se on naaras, nainen huomaa, ja nyt se on lähestulkoon potkaisumatkan päässä.

Naiselle ei tule mieleenkään potkaista.

- Rohkeakin sinä olet hän sanoo sudelle. - Etkä näköjään erityisen nälkäinen.

Hän katsoo sutta joka on hyväkuntoinen, tuuhean turkin alta erottaa tasaisen lihasmaton kyljissä.

- Minä alan sen sijaan olla. Ajattelin tänään kävellä puolen päivän matkan lännen suuntaan. Siellä on kauppa, vanha K-lähimarket. Viimeksi kun kävin siellä oli kanin pesäpurua ja homeista ranskanleipää pitkin lattiaa. Teikäläiset ehkä tai sitten varikset.

Sudetar kuuntelee vaiti. Se haukottelee, kieli kiertyy rullalle.

- Minulla on ansalangat matkan varrella. Käyn niiden kautta. Jos on jotain niin nappaan mukaan saman tien. Siltä varalta että veljesi tai appiukkosi sattuisi kulkemaan samaa reittiä. Sinä nyt tuskin toisen ansalangasta söisit. Kun tapoja näyttää muutenkin olevan, noin kohteliaasti lähestyt.

Nainen tirskahtaa ajatellessaan sutta vastaamassa että aivan oikein rouvaseni, minä kierrän vieraat ansalangat kaukaa. Tavat sitä olla pitää nykymaailmankin aikaan.

- Mutta jos niissä langoissa on jotain niin saattaapi olla että jätän sinulle sisukset. Jos vaikka tulisit uudelleen.

Tämän lupauksen annettuaan nainen lähtee kävelemään poispäin; samalla susinaaras nousee ja venyttelee, lähtien askeltamaan kohti metsää.
Nainen katsoo vielä ovelta kun tummanpuhuva turkki häviää kuusenhavujen tiheikköön. Hän ei lainkaan tajua että on poistunut ristin juurelta ja tavanomainen yksinpuhelu on jäänyt pitämättä.

(No niin, tulipahan sitten sutta jo toisen tarinan verran. Seuraavaan lupaan vaihtaa sanaa)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti