Morsiamen puku

(sana: kaaso)
Emma punoo nauhaa ja hyräilee punoessaan.

Seinällä hänen makuusijansa yläpuolella on naula. Tavallisesti siinä roikkuu iso kassi jossa ovat Emman henkilökohtaiset tavarat. Haaksirikkomaailman vastine Vallila Interiorin ruusupuuhyllykölle, hän miettii toisinaan.

Nyt kassi on saanut muuttaa makuusijan jalkopäähän. Naulassa roikkuu vaateripustimella lisää haaksirikkodesignia. Siinä on morsiuspuku.

Ei ole kuin viikko siitä kun nuoripari saapui saarelle. Karannut ratsastaja ja hänen teini-ikäinen morsiamensa. Ensimmäiseksi pariskunta oli kysynyt oliko saarella pappia.

Yhtään minkään uskontokunnan hengenmiestä tai -naista ei tukikohdan väkeen kuulunut. Kun selvisi että pariskunta oli taustaltaan tapaluterilaisia, Emma oli huomauttanut että luterilaiseen oppiin kuului yleinen pappeus. Tässä maailmassa laki ja järjestys alkoi muutenkin vasta työntää versojaan kaaoksesta, siispä yhteisön vanhimman vihkiminen olisi täysin pätevä.


Erityisesti tyttö tuntui tahtovan seremoniallisen vihkimisen - ja mies puolestaan oli niin onnellinen tulevasta vauvasta että tyttö saisi hänen puolestaan vaikka kuun taivaalta.

- Morsiuspuku - minä teen sen vaikka heinästä ja lehdistä! oli tyttö intoillut.


- Huntu ei taida sopia, kun minä en enää ole neitsyt, hän oli lisännyt punertavin poskin -Markus sanoi että sormus hänellä on eikä hän suostu näyttämään sitä minulle vielä. Mutta minulla on kaulariipus jossa on timantti..


- ...eikä sinun tarvitse tehdä morsiuspukuasi heinistä, oli Emma keskeyttänyt. - Me järjestämme sinulle hääpuvun. Se ei ehkä ole niin hieno kuin vanhassa maailmassa, mutta siitä tulee tämän maailman hienoin, sen lupaan.

- Kiitos, Emma,tyttö sanoo. - En minä vanhassa maailmassa olisi ollut morsiankaan. Minä olin se ruma tyttö. Mutta ole sinä minun kaasoni.


Ja niin Emmasta tulee kaaso. Häävalmistelut vievät mennessään kaikki tukikohdan naiset.

Emman tekisi usein mieli halata tulevaa hääparia kiitokseksi. Tukikohdan naiset ovat toipuneet menetyksistään miten kuten. He elävät päivästä toiseen eteenpäin katsoen ja pärjäävät ihan ookoo. Mutta ymmärrettävästi ilo ja toivo tulevasta puuttuvat. Häiden valmistelu tuo ilon takaisin, vaikka sitten hetkeksi.


Emma katsoo taas seinällä roikkuvaa pukua. Se on totta puhuen upea. Menneinä aikoina se olisi varmasti saanut jonkun kierrätysdesign-sertifikaatin.

Emma oli pyytänyt tyttöä näyttämään vaatevarastonsa. Hieman hämmentyneenä tyttö on noudattanut pyyntöä.


Emma hämmästyy varaston laadukkuutta. Se on määrällisesti niukka ja vaeltamiseen sovitettu, mutta siihen kuuluu peräti kuusi pitkähelmaista paitaa ja erikokoisia alusvaatteita. Tyttö on kaukaa viisaasti ajatellut vartalonsa muuttumista. Emma tunnistaa vaatteet laadukkaiksi ja hyvin hoidetuiksi.


- Nämä ovat taloista eikö totta? Kotitaloista?


- Joo.


Tytön ääni on hiljainen ja hän väistää Emman katsetta. Emma katsoo punertunutta poskea ja sivulle taipuneen kaulan kaarta ja ihmettelee kuka tämän tytön on leimannut rumaksi.

Mutta nyt täytyy tehdä jotain tytön nolostelulle.


- Kuulehan...Karlako sinä olit?



Tyttö nyökkää ja Emma jatkaa:



- Karla kulta, ei siinä ole mitään väärää. Sinä olet rohkea tyttö kun uskallat viitata kintaalla harhaluuloille. Kuolleet eivät tarvitse vaatteita. Sinä ja vauvasi tarvitsette.


- Minulla on vauvallekin. Markus kielsi ottamasta ettei tulisi liikaa kuormaa, mutta sitten me yövyimme talossa jossa oli kolme...niin, siis minä pidin heille muistotilaisuuden, Karla lisää kiireesti. - Ja siltä vauvalta oli jäänyt niin paljon kaikkea ettei se olisi ehtinyt käyttää niitä vaikka olisi saanut elää...minä otin kuitenkin valmiiksi käytettyjä kun ne oli pestyinä pehmeämpiä ja ihan tahrattomia...sillä vauvalla oli hyvä äiti!


Ja sitten Emma jo piteleekin Karlaa sylissään, silittää säiden karhentamia hiuksia ja pyyhkii kyynelistä lämpimiä poskia kun tyttö itkee syvältä tulevaa itkua. Emma on tukikohta-aikanaan kehittänyt itselleen jonkinlaisen kuudennen aistin, se on rakentunut hänen menneen ammattinsa haaksirikkopalasista, ja hän ymmärtää kysymättä että tyttö itkee ensimmäistä kertaa mennyttä maailmaa joka vei tylyt koulutytöt ja pilkalliset koulupojat, mutta myös rakastavat äidit ja elämän alussa olevat lapset. Sekä isän joka oli ollut tytölle koko perhe.


- Kas niin, Emma sanoo lopulta. - Annahan minulle tuo valkoinen pitkä paita. Tehdään sinulle morsiusmekko.


Päivien kuluessa naiset ovat yksi toisensa jälkeen lisänneet pukuun jälkensä. Valkoinen paita kulkee kädestä toiseen kuin uuden toivon viestikapula; neulat, langat ja aarteet kaivetaan esiin.



Meri, Malenan täti, ompelee mekon kaula-aukkoon reunuksen pikkuisista kangasruusuista. Kaikki naiset ihmettelevät mistä hän on koristeet saanut. Ruusut on ommeltu harmaanroosasta silkistä, ohuet suikaleet kierretty ja poimutettu kukkasiksi. Meri ei vastaa kysymyksiin, hymyilee vain - mutta Emma huomaa hänen poimuttavan vanhanroosan väristä huiviaan uudella tavalla kaulaan. Ikään kuin huivi olisi hitusen pienempi.
Nähtyään kukat Anna-Lea, tukikohdan naisista vanhin, pyytää mekkoa itselleen. Kun hän luovuttaa sen Malenalle, on ruusujen välille ommeltu kiehkurainen lehtiköynnös. Lanka on ihan arkista rullalankaa, mutta työ on tehty taidolla joka tuo mieleen menneiden aikojen kirjaillut pöytäliinat ja kapiolakanat. Karla katsoo työtä ihastuksissaan.
Malena ottaa puvun, tarttuu Karlaa kädestä ja vie hänet päätalon yläkertaan. Toiset tekevät töitään mutta kuuntelevat yläkerrasta kantautuvia ääniä hartaina. Varhaisvanha sudentytär ja luopiometsästäjän lapsimorsian ovat poissa, tilalla on kaksi kuiskailevaa ja kikattavaa teinityttöä jotka karkoittavat haaksirikkoisen maailman hetkeksi olemattomiin.
Ja seuraavana päivänä paidasta on muovautunut mekko. Taitavin rypytyksin Malena ja Karla ovat muokanneet siihen vyötärön. Talon eteläinen ikkuna kylpee valossa paljaana. Malena on riisunut siitä repaleisen pitsiverhon ja poimuttanut sen kaistaleiksi. Näistä on syntynyt helma.

Emma solmii napakasti punomansa nauhan päät. Hän vilkaisee vielä mekkoa. Se tuo mieleen 20-luvun ruskeasävyiset hääkuvat, morsiamet lyhyine lainekiharoineen ja tummiksi punattuine huulineen. Jokainen joka mekkoa on ollut tekemässä, on laittanyt siihen kaiken taitonsa ja hyvän tahtonsa.
Tajuaakohan Karla sitä miten lämpimästi hänet on otettu vastaan? Mitä tämä mekko merkitsee?
Emma kuulee portaissa kiireisiä askelia. Karla tupsahtaa sisään pörröpäisenä ja kuumissaan.
- En minä tämän kummoisempia löytänyt, hän sanoo ja nostaa esiin parin valkoisia varsilenkkareita joissa on likaiset nauhat. - Mutta ei se mitään. Minulla on maailman kaunein morsiuspuku joten mitä siitä jos joudun menemään lenkkareissa naimisiin.
- Minä melkein arvasin ja tein nämä, Emma sanoo nostaen esiin punomansa nauhat. Merin kauppamatkalla keräämistä langoista hän oli löytänyt sinistä muliinilankaa ja valkoista virkkauslankaa. Koukku oli ollut väärää kokoa, iso ja kömpelö, mutta sen ja neulan avulla hän oli saanut punotuksi valkoiset kengännauhat joissa kiemurteli sirona juovana Jotain Sinistä.
Karlan onnellinen hymy melkein sattuu Emmaan.
- Ne ovat täydelliset. Enkä minä korkkareilla osaisi kävelläkään, hän sanoo ja ryhtyy irrottamaan likaisia nauhoja.
Emman on pakko nousta ja kävellä eteläiseen ikkunaan. Ihmisiä on vielä pihalla, pari poikaa pystyttää Vesan apuna hääkatosta.
Ja mielessään Emma kuulee tuudittavan sävelen ja näkee tytön joka soittaa sitä sellollaan, vaalea tukka toiselle hartialle valahtaneena. Emmasta tuntuu että Lauriina hymyilee ja hän hymyilee takaisin