lauantai 9. toukokuuta 2009

Kuusimetsä

Jos lähistöllä humisee vilpoisanvarjoisa kuusimetsä, miksi ihmiset tyytyvät kärventymään valtatien autokylässä? Siellä he pysyvät tiiviisti sellaisenakin päivänä kun aurinko paahtaa rispaantuneet penkinpäälliset kuumiksi ja leikkaa ikkunoista silmiin niin intensiivisesti että jotkut ovat päätyneet irrottamaan ikkunansa. Yksi autokylän hörhöimmistä asukkaista kun sai päähänsä että autonikkunat voivat taittaa valoa samalla tavalla kuin polttolasi ja sytyttää autossa nukkujan liekkeihin.
Tietysti, totta kai, tämän tarinan kertoja oli itse nähnyt karrelle palaneen auton ja mustuneen luurangon. Tai jos se ei ollutkaan hän, niin ainakin hänen naapurinsa.

Moni asia katosi tyystin vanhan maailman kadotessa. Kaupunkitarinat kokivat vain muodonmuutoksen. Niistä tuli autokylätarinoita. Se ero oli kaupunkitarinoihin että autokylätarinoita uskottiin herkemmin. Kuten vaikka sitä että kuusimetsä oli vaarallinen.

Vihreässä Citroen Xantiassa pitävät majaa Erika ja Maire. Kylän muut asukkaat luulevat heitä äidiksi ja tyttäreksi, siltikin vaikka Erika on vaalea ja sinisilmäinen ja Mairen harmaantuvat hiukset ovat tervanmustat ja tyhjyyteen katsovat silmät tummanruskeat. Mudanruskeat silmät, sameavetiset lammikot.

Erika antaa toisten olla luulossaan. Maire on tuhkaksi palaneen kylän ainoa asukas. Erika ei edes tiedä onko Maire hänen oikea nimensä. Mutta kun hän löysi vanhemman naisen, tämä laahusti ympäri kylää kädessään kangaskassi jonka nuhruiseen kylkeen oli kirjottu pumpulilangalla päivänkakkara ja nimi MAIRE.

Erika alkoi siis kutsua naista Maireksi; nainen ei myöntänyt eikä kieltänyt nimeä, kaiketi siksi kun ei ylipäätään puhunut. Naisen kaltaisia vaelsi varmaan maan joka kolkassa, ihmisiä jotka eivät tajunneet mikä heihin oli iskenyt.

Kaksi päivää, ja nainen luotti häneen kuin ainoaan pysyvään hajoavassa maailmassa. Nainen tahtoi nukkuakin hänen kanssaan, takertui öisin häneen kuin hukkuva. Erika sieti sen päivä päivältä helpommin ja oppi hivuttautumaan kauemmaksi aina kun naisen käsivarsilihakset höltyivät merkiksi sikeästä unesta.
Viikko siitä kun he olivat törmänneet toisiinsa, Erika sai Mairen taivutelluksi lähtöön palaneesta kaupungista.
- Minä menen joka tapauksessa hän sanoi. - Haluatko jäädä tänne yksinäsi kulkemaan?

Se oli julmaa ja Erika tiesi sen. Kauhu Mairen silmissä sai hänet häpeämään mutta hän tiesi ettei kumpikaan heistä jäisi tuhkakaupungissa henkiin.

Niin he olivat aloittaneet vaelluksen. Autokylälle tullessaan Erika oli ajatellut että he vain ohittaisivat sen. Hän oli inhonnut autojonoja jo vanhan maailman aikaan, miehiä jotka istuivat työsuhdebemareissaan ja houkuttelivat häntä kyytiin. "Hyvin aikaa poskiotolle, ei tämä jono tästä mihinkään liiku, oli yksi karju hihkaissut hänelle eräänä helteisenä päivänä kun hän oli ylittänyt suojatietä. "Ime itse tätä!" hän oli vastannut ja paiskannut puolityhjän pahvisen limutuopin Volvon avonaisesta ikkunasta sisään. Hän ei jäänyt katselemaan miten kola levisi miehen paidalle vaan pinkoi tiehensä jäämättä kuuntelemaan kiroilua ja uhkauksia.

Ei, autokylään he eivät jäisi. Hän oli taluttanut Mairea kädestä kohti tuuheaa kuusimetsää. He olivat jo ylittäneet ojan ja ottaneet ensimmäiset askeleet rinnettä ylös kun takaa kuului huuto.

- Hei, älkää sinne menkö! Pysähtykää! Te kuolette siellä!

Ja he olivat seisahtuneet. Tuollaiset väitteet oli pakko tarkastaa nykyään.

Autokylästä oli juossut heidän peräänsä pieni ihmisjoukko, kärjessä tyttö. Tyttö oli häntä puoli päätä pidempi ja jokusen vuoden nuorempi, ehkä kuusitoista.


- Pysykää poissa metsästä. Siellä on ihmissyöjälintuja.

Erika pyrskähtää. Ihmissyöjälintuja. Ilmeisesti tuolla tytöllä oli vielä jemmassa mangasarjakuvia.

Ihmeekseen hän huomaa että kukaan ei naura hänen kanssaan. Pieni kourallinen ihmisiä mutisee paheksuvasti.

- Ei siinä ole mitään nauramista, tyttö sanoo loukkaantuneesti. - Tauti iski sarvipöllöihin, ne alkoivat lisääntyä ja muuttua. Päivällä ne eivät vieläkään liiku mutta kun pimeys koittaa ne iskevät.

Tyttö lämpenee omasta jutustaan. Hän on huomannut vanhemman naisen vauhkon pelästyksen ja astelee nyt tämän edessä.

- Me emme mene rinteeseen päinkään. Jos noiden puiden seassa kävelee, ne saavat vainun. Sitten, ennen kuin kulkija huomaakaan, ne pudottautuvat päälle. Ne syövät kasvoista pehmeitä osia. Nenät, huulet. Kaivavat silmät päästä...

- Turpa kiinni! Erika karjaisee, mutta tyttö on liikaa herättämänsä pelon lumoissa.

- Ja kun ne pääsevät vauhtiin ne repivät nokallaan kurkun...naiset ovat vaaravyöhykkeessä rintojen takia, sullakin on tuollaiset kunnon pehmusteet edessä...nips, naps, ne haukkaavat suikaleita niistä, kuin kinkunsiivuja joulupöydässä..

Erika ei suotta ole viettänyt ala-astevuosiaan ainoana tyttöoppilaana sopeutumattomien erityisluokalla. Hänen nyrkkinsä läjähtää mehevästi tytön suulle ja lennättää tämän istualleen.

Väkijoukko kohahtaa, vieras nainen harppaa Erikan luo mutta perääntyy tämän loimuavaa katsetta, joka viestittää että lisää tulee jos kerjätään.

- Tukitko sen turpasi? Erika karjuu katse ulisevassa tytössä jonka huuli on haljennut. - Tule, Maire. Nämä ovat seinähulluja täällä, mennään nyt!

Mutta vahinko on jo tapahtunut. Maire kieltäytyy liikahtamasta. Hän on peruuttanut ojanpohjalle jossa hän nyt kyykkii kädet korvilla. Ja kun Erika tarttuu häntä kädestä vetääkseen hänet liikkeelle, Maire tekee kertakaikkisen lakon. Hän pudistaa rajusti päätään paniikki silmissään. Erika kiroilee niin että ihmisjoukko kääntää tympääntyneenä selkänsä. Vihainen äiti taluttaa nyyhkyttävää tytärtään autojonoa kohti.

Yksi jää. Vanha mies.

- Tuolla olisi yksi Xantia tyhjillään, mies virkkoo varovasti. - Siisti ja ehjä. Riittää nukkumapaikaksi kahdelle.
Eikä Erikan auta muu kuin käydä taloksi Xantiaan Mairen kanssa.

Siitä on nyt kolmisen kuukautta. Erika on sietänyt autokylän rumuuden, tiiviin yhdessäolemisen muiden ihmisten kanssa, Kristiinan kyräilyn. Kristiina on se nainen jonka tytärtä Janikaa Erika on motannut. Kristiina on leppymätön.

Janika itse pahansuovassa uteliaisuudessaan kiertää Erikaa kuin kissa kuumaa puuroa. Autokylässä on vanhuksia, aikuisia ja pikkulapsia. Heidän ikäisiään ei ole kovin monia. Janika on yrittänyt hakea Erikan seuraa kertoilemalla juoruja muista asukkaista, olemalla teennäisen ystävällinen Mairelle. Mutta Erika näkee hänen lävitseen. Tyttö on sitä lajia joka ei kestä olla muuta kuin huomion keskipisteenä. Erika muistaa vanhasta maailmasta näitä tapauksia. Sama se millä tavalla saa kuuluisuutta, kunhan saa.

Keväisin ja syksyisin on tällaisia päiviä. Aurinko paistaa hivuttavan kuumasti, mutta varjoissa on viileää.

Erikan mitta on täynnä siitä hetkestä kun hän aamulla havahtuu makuupussinsa päältä. Hän on kaatanut Xantian takapenkit ja tehnyt tilan jossa nukkua Mairen kanssa. Maire nukkuu edelleen, hän haistaa tympeän hien naisen pesemättömistä hiuksista herätessään.

Hän kavahtaa ylös ja huomaa että makuupussi seuraa perässä. Hänellä on yllään iso t-paita jonka etumuksessa poseeraa viisi totista kaveria. Paidan punainen teksti - Limp Bizkit - on kaivautunut hänen rintojensa alle ja sen selkäpuoli on liimautunut selkään kuin laastari ja ottanut vielä makuupussinkin mukaan. Hänen kurkkuaan kuivaa, aurinko pistää tikarina silmiin.

- Ja nyt riitti, hän sanoo hiljaa itsekseen.

Raivo on kummallinen asia. Joskus se saa ihmisen räjähtämään äänekkäästi ja sinkoamaan tuhoa ympärilleen. Joskus se tekee liikkeistä ja askelista äänettömät. Maire ei hievahdakaan kun Erika askaroi heidän vähät tavaransa kasaan.

Xantian ovi sulkeutuu hiljaa kun Erika poistuu jättäen Mairen nukkumaan hikiseen aamuvaloon. Hän on sujauttanut hansikaslokerosta löytämänsä mattoveitsen alushousujensa hikisen kuminauhan alle.

Ja raivo auttaa häntä edelleen. Punaisen Toyota Land Cruiserin ovi on sekin äänetön ja kun hän kiskaisee, Janika mätkähtää asvaltille kevyesti kuin rullattu makuusäkki. Äiti ja pikkuveli eivät edes kylkeään käännä.


Ennen kuin tyttö ehtii edes kirkaista, Erika on painanut terän hänen kurkulleen ja sihisee korvaan:- Turpa kiinni jos haluat elää.


Ja näyttää siltä että Janika haluaa. Tyttö pysyy ihan hiljaa, nousee jaloilleen horjuen mutta tottelevaisesti, kuuntelee silmät suurina mutta vaiti pysyen sen mitä Erika hiljaa ja hitaasti selittää kun he kävelevät heräilevän autokylän raittia pitkin, koti Xantiaa.



- Herääpäs Maire. Täällä on joku jolla on sinulle asiaa, Erika kajauttaa reippaasti.


Maire raottelee silmiään ja nousee istumaan. Erika aukaisee Xantian takaoven ja siinä vanhempi nainen nyt istuu kuin pelästynyt tarhapöllö, hiukset harottaen ja paita repsottaen niin että toinen luiseva olkapää pistää kaula-aukosta esiin.


Erika painaa terää Janikan lapaluiden väliin. Tyttö inahtaa kevyesti ja aloittaa kiireesti.


- Hei, Maire minä...niinsiis minä tulin pyytämään anteeksi. Kuusimetsässä on ihan turvallista. Tule vaikka katsomaan. Mi-minä (nielaisu) olen siellä ensi yön ja näytän ettei siellä mitään ihmissyöjälintuja asu. Lupaan. Mennään heti minä...minä menen metsään ja tulen huomenna takaisin ja sitten sinä näet ettei siellä, ettei siellä, siis, ettei siellä ole mitään vaarallista...



Janikan hätäiset sanat kompuroivat toisiinsa, hän seisoo jäykästi otsa rypyssä katsovan Mairen edessä. Poissa on tanssahtelu ja teatraaliset äänenpainot, joilla hän oli pelotellut vanhempaa naista. Nyt sanat tulevat hätäisinä ryppäinä.
He kulkevat rinnettä ylös, kaksi nuorta naista ja yksi vanhempi. Nuorin naisista kävelee edellä jalat jäykkinä, toinen tiiviisti kannoillaan, rinkka selässä. Vanhempi nainen askeltaa perässä.
Jos Erika vilkaisisi taakseen hän voisi nähdä ettei Maire laahusta normaaliin tapaansa voimattomana vaan kevyesti ja valppaasti. Naisen otsa on edelleen rypyssä.
Mutta Erika ei käänny. Hänen huomionsa on kokonaan Janikassa.
Ja siinä on kuusimetsän reuna. Aamun aurinko siirtyy hiljalleen kohti taivaan lakea; isojen korpikuusten oksat ovat tiheänä kattona metsän yllä. Tulee mielikuva vihreästä hämyisästä holvikirkosta. Erika näkee tasaiseksi tallautuneen, neulasten peittämän multatantereen, sieltä täältä pilkottaa kivenlohkare.
Janika vavahtaa. Hiljainen inahdus pääsee hänen huuliltaan. Erika näkee kuinka tytön niskaan kihoaa hikikarpaloita. Hetki vielä ja ne alkavat norua selkärankaa kohti. Tyttö taitaa tosiaan pelätä metsää.

- Anna olla Erika. Tuo on väärin.
Erikan mattoveistä pitelevä käsi nytkähtää. Veitsi putoaa, kilahtaa vaimeasti osuessaan pikkukiviin. Janikalta pääsee nikotus. Hän ei yritäkään irrottautua ja juosta tiehensä vaan katsoo mykkänä Erikan kanssa Maireen.
- Minä tulen. Sinun kanssasi metsään. Päästä hänet.
Mairen ääni on käheä ja ruosteinen mutta sanat ovat selkeät. Katse on terävä ja rauhallinen, ryhti suora.
Erika toipuu salamannopeasti.
- Mene, hän sanoo Janikalle jonka pelonjäykkyys on pois puhallettu. Tyttö kipittää rinnettä alas tuulen nopeudella.

Erika ja Maire katsovat toisiaan.

- Onko Maire sinun oikea nimesi? kysyy Erika.
- Maire oli äitini. Hänen käsityöpussiaan minä kannan mukana. Äiti kuoli Tautiin. Minä olen Eeva.
Eeva ojentaa kätensä Erikalle ja tämä puristaa sitä tirskahtaen. Kuusimetsä humisee heidän edessään kuin siunaus ja he astuvat sen vihreään hämärään.

3 kommenttia:

  1. Voi hitto, Reine.

    En muuta sano.

    Hienoa. Kaunista. (Sanoin kuitenkin.)

    VastaaPoista
  2. Ollapa ees osa sun mielikuvituksesta. Jotta on taas ihan mahtavaa tekstiä.

    Lisää, lisää huutaa mieli.

    Terkkuja Pirre

    VastaaPoista
  3. Mistä sinä oikein ammennat tälläisiä tarinoita?
    Tähän uppoaa kuin turvesuohon. Harmittaa jo ennen loppua, että mitäs sitten kun tää loppuu...?

    VastaaPoista