keskiviikko 8. huhtikuuta 2009

Merkitty mies

(sana: leima)




Olemme ajaneet puolitoista vuorokautta kun se tapahtuu.



Matkan varrelta kyytiin ei ole poimittu muita kuin Marianne ja minä. Me kyyhötämme avolavalla edelleen kahdestaan, tarkoin vahdittuina. Tämän yhden yön olemme nukkuneet erillämme eikä kenellekään Ratsastajista ole tullut mieleen että Marianne olisi tyttö. Näen sen hänen rauhoittavasta katseestaan kun meidät aamulla tönitään hereille ja kiireisen pannukahvi- ja leipäaamiaisen jälkeen komennetaan takaisin lavalle.



Kukaan ei edes ehdi huutaa "puu kaatuu" kun puu todellakin kaatuu. Poikki ajamamme tien. Ja äkkiä on vain kaatuvien moottoripyörien, sinne tänne singahtelevien Ratsastajien, soran ja ilmalennon sekamelska. Marianne, ehdin ajatella ennen kuin tanner vie tajunnan.




Havahdun liikkeeseen. Näkökenttäni on sumean punertava, haistan oman vereni. Onko tuo mikä roikkuu silmilläni todellakin pala otsanahkaani? Mieluummin en ajattele asiaa




Minua retuutetaan kaksin käsiparein. Sävähtäen tunnistan toisen linnunluisen rakkaan käden otteen. Toinen käsipari on vieras, selkeästi miehen ote. Nilkkaa vihloo, se on ilmeisesti saanut osansa ilmalennosta. Paljon myöhemmin selviää että sijoiltaan mennyt nilkka pelasti henkeni - jollei se olisi takertunut pensaaseen olisin tömähtänyt tantereeseen paljon kovemmin ja jotain olisi todennäköisesti revennyt sisälläni - maksa, aortta, whatever - ja siihen olisin jäänyt.




Marianne selvisi tanssijan käsittämättömin refleksein, tekemällä voltin ilmassa ja päätymällä jaloilleen keskelle kaaosta jossa oli palavia moottoripyöriä ja kuolleita ja vaikeasti loukkaantuneita ihmisiä.




Mutta kaikesta tästä puhumme vasta myöhemmin. Juuri nyt minua raahataan pitkin ojan pohjaa, silmäni ovat sumeat, nilkkaa sattuu, oksettaa. Alan nikotella.




- Anna mennä vaan. Ei kestä enää kauan.




Miesääni. Sävy vierasta korostusta. Tottelen ja oksennan. Sitten joku armelias jossain päättää että minun on parempi hypätä tämän vaiheen yli ja vie minulta tajun.




Kun herään, näen Mariannen rakkaat likaiset kasvot, kerityt hiukset ja helpottuneen hymyn.





- Juho... hän kuiskaa. - Minä jo luulin että sinä kuolet johonkin tärskyyn jota me ei oltu Karimin kanssa huomattu. Sisäiseen johonkin





- Karim...?


Tuskin tunnen omaa puuroista ääntäni. Jossain kilometrien päässä nilkkaani sattuu tulisesti. Tuo "- min", kuulinko sen tosiaan? Jos sittenkin Kari? Jos siellä ei ollutkaan m:ää, sitä ylimääräistä tavua?





Mutta ilmeisesti oli. Näkökenttään ilmestyvät toiset kasvot ovat sen verran tummanpuhuvat. Otsalle on sidottu merirosvotyyliin huivi. Tumma, vahva sänki peittää oliivinsävyisiä kasvoja. Tämä mies on ihan poissa tontiltaan. Hän on selkeästi Alibaban miehiä. Karannut vanki?


- Mulla ei ole kipulääkettä. Eli nyt sitten vaan puret hammasta. Tai puupalaa. Marianne, nyt niin kuin sanoin!


Rakkaani istahtaa rintani päälle tavalla joka olisi hekumallinen jos olisimme vähemmissä vaatteissa ja jos hänen ilmeensä ei olisi niin kireä. Suuhuni tungetaan tukeva kaarnankappale. Sitten kipeässä nilkassa leimahtaa tuska jota en ole kokenut ikinä - ja yhtäkkinen helpotus.


- Nyt eikun huilaat ja myöhemmin kävelet varoen jonkin aikaa. Mulla on maja tuolla ylhäällä. Tehdään purilaat ja vedetään sut sinne.


Marianne itkee helpotuksesta ja minä ihmettelen sameasti mitä tuo väärään paikkaan eksynyt mies puhuu hampurilaisista. Tajuan vasta kun minut autetaan viltin päälle ja muhkurainen matka alkaa taas. Purilaat, niinpä..



Karimin maja on rakennettu männynjuurakoiden ja kivien suojaan. Siellä on juuri ja juuri tilaa kolmelle. Mies antaa minulle peltisen vesimukin ja pari valkoista tablettia jotka nielen kysymättä - ja myöhemmin kiitän niiden tuomasta helpotuksesta.



- Minä en tiedä miten tuon otsalipareen kanssa käy, Karim sanoo ja tunnustelee varoen otsaani joka on sidottu kangaskaistaleella. - Siinä on varmaan pikkulapsen kämmenen kokoinen riekale. Täytyy yrittää jostain löytää lankaa ja neulaa. Taidat joutua tyytymään tavallisiin, lääkärintarvikkeita ei ole enää muualla kuin mustanpörssin ruhtinailla. Ei silti, kadehdin sinua. .

- Kadehdit minua? ääneni on edelleen puuroinen. Mistä kukaan voi minua kadehtia? Mariannesta, tietysti.


Rakkaani puuttuu puheeseen.


- Karim. Olisiko nyt aika kertoa meille, miksi pelastit meidät? Ja mitä teet täällä? Oletko karannut vanki?


- Olen omieni karkoittama, mies vastaa lyhyesti tuijottaen havuin vahvistettua seinää. - Onnen kauppaa en ole vielä vanki. Ja siinä on vastaus ensimmäiseen kysymykseesi. Mutta joudut vähäsen odottamaan. Löydät ruokaa itsellesi - luulen ettei - Juhoko hän oli? no kuitenkin, pysty vielä syömään, mutta pidä huolta että hän juo. Minulla menee jokunen tunti kun siivoan jälkiä.


- Minkä jälkiä? huudahtaa Marianne mutta Karim on jo mennyt ja kuluu kauan ennen kuin hän saapuu takaisin.


Mutta olosuhteisiin nähden hänen paluunsa on lähes juhla.

Tummanpuhuva luolaisäntämme palaa valtavan kuorman kanssa juuri kun pahoinvointini hellittää. Hän horjuu kantamustensa alla.



- Siellä olisi vielä, hän huohottaa, täräyttää kuormansa eteemme. - Kuolleita kaikki - kymmenen kuollutta laskin. Yhdeksän törmäyksessä, yhdeltä väänsin nenän niskaan. Muistatteko, oliko enemmän?


Marianne ja minä laskemme mielessämme. Kuusi moottoripyörää, yksi autokuski, kolme vartijaa.


- Jos siellä oli kymmenen kuollutta, niin kaikki oli, Marianne sanoo.



Minä vasta oivallan - no, mitä voi odottaa mieheltä jolla on juuri sijoilleen tempaistu nilkka ja joka on melkein skalpeerattu ja kipulääkkeiden turruttama.



- Sinäkö sen puun kaadoit?



- Minä, Karim myöntää. - Tai siis, olihan se poikki jo jokusen päivän. Mutta köysissä. Päästin sen irti kun kuulin teidät.


- Miksi? kysyn tyhmänä ja miehen ruskeiden silmien mulkaisu nolostuttaa minut lopullisesti.



- Tapan mieluummin kuin tulen tapetuksi. Nyt on vain niin että siellä olisi paljon taskuja tyhjennettävänä ja kaksi käsiparia kerää nopeammin kuin yksi. Marianne, tule mukaan. Juho, käy tavarat läpi.


Ajatus ehtii vain käydä mielessäni, Marianne ehtii vain vilkaista epävarmasti kun Karim on taas tilanteen tasalla. Hän näyttää oudon huvittuneelta.


- Ei sinulla taida olla muuta vaihtoehtoa kuin luottaa minun sanaani. Ehkä myöhemmin tajuat miten turvassa naisesi on minun kanssani.


Ja mitä muuta minä voin kuin antaa rakkaani mennä tuntemattoman miehen mukana yöhön. Mies pelasti meidät, hoen itselleni. Ei olisi järkeä raahata minua tänne asti kuolemaan, syöttää kipulääkkeitä, tempaista nilkkaa paikoilleen.

No mutta jos hän halusi voittaa Mariannen luottamuksen? inisee epäilijä sisälläni
Mies joka vaanii puuansan kanssa Ratsastajia - ehkei sentään! Näin se on, niskat tuo olisi minulta taittanut ja vienyt Mariannen mennessään jos sillä päällä olisi.

Unettaisi, mutta uteliaisuus voittaa. Irvistän sen minkä otsaside sallii kun arat nilkkajänteet ja -nivelet kiljuvat vastaan.

Karimin nyytissä on aarteita. Tupakkaa ja alkoholia - minä en polta mutta viinahörppy voisi olla silloin tällöin tarpeen. Hämmästyn nähdessäni viidensadan euron setelin - joku vissiin säästänyt nostalgiasyistä. Meinaan jo viskata sen nurkkaan, mutta kai Karimilla oli joku syy ottaa roskatkin mukaan.

Koru jota ennenmuinoin nimitettiin bling-blingiksi. Raskas riipus. Saattaapi olla jopa kultaa. Sille ei ole käynyt niin kuin euroille. Se kelpaa edelleen vaihdon välineeksi. Sylkirauhaseni paisuvat kun näen seuraavan löydön - olkoon sitten miten vanhaa hyvänsä, mikään ei voita Salmiakkiaakkosia! Mitä siitä vaikka tyyppi jonka taskusta se on kaivettu ei ole vielä kylmennyt! Täysin aivottomasti repäisen pussin kahtia ja tungen mustaa väkevää kitaani niin että kuola valuu suupielistä. Suuttukoot toiset!Minä melkein nyyhkytän mielihyvästä.



Eikä aikaakaan kun he palaavat, kumpikin yhtä kuormitettuina. Marianne petaa meille tuplasängyn makuupusseista joita he ovat tuoneet mukanaan. Kolmen vuodenajan pusseja, yksi jopa ympärivuotinen.

- Tuoksut salmiakille, hän kuiskaa ja vilkaisee arasti Karimiin joka huitaisee kädellään. Ei näytä olevan väliä sillä että olen syönyt kuormasta.

-Kertoisitko vähän itsestäsi, jooko? Tämä on vähän niin kuin hassu tilanne, siis kiitos ja niin pois päin mutta kuitenkin...

- Niin. Siis minä olen omieni karkoittama. Neljä kuukautta sitten Alibaban miehet kyyditsivät minut takakontissa näille kulmille ja jättivät kuolemaan. Siis luulivat jättävänsä. Toistaiseksi olen selvinnyt, mutta nyt en pärjää enää liittolaisitta. Minä pelastin teidät, nyt kysyn: jäättekö luokseni, autatteko minua?
- Miten? puuskahdan.
- Kaupankäynnissä. Hengissä selviämisessä, kunnes löytyy paikka minunlaiselleni.
- Sinä et tarvitse apua, Marianne hämmentyy. - Tämä on paras näkemäni piilopirtti. Sinulla on vaihtotavaraa vaikka kuinka. Kauppiaita on tällä seudulla myös teikäläisille, eivät kaikki ole Fenririn miehiä.
- Kuuntele loppuun! Karim keskeyttää - Meikäläiselle ei ole paikkaa, ei omien eikä vieraiden joukossa. Kauppiaat eivät myy minulle. Fenririn miehet ottaisivat vangiksi. Omieni luo ei ole paluuta. Rakastetulleni kävi siellä huonommin. Hänet kuohittiin ja jätettiin vuotamaan kuiviin. Hän oli vanhempi joten hänet katsottiin vastuulliseksi. Minä rakastin yhtä paljon mutta selvisin karkoituksella - ja tällä.

Karim kiskaisee huivinsa ensi kertaa päästään.

Se mitä katson näyttää ensin vaaleanpunertavalta palovammalta. Sitten tajuan sen tatuoinniksi.

- Kauppiaat haluavat nähdä otsani. Ja kun näkevät, eivät myy. Eivät uskalla. Olen riistaa kaikille. Kai te tiedätte mitä tämä tarkoittaa?

Näen Mariannen katseesta että hänkin tietää. Olemme lukeneet historiamme. Jo Hitler käytti vangin puvussa tunnuksena vaaleanpunaista kolmiota. Tietylle ei-toivotulle ihmisryhmälle.

Marianne päättää puolestamme. Hän ojentaa kätensä merkitylle miehelle.

7 kommenttia:

  1. Jo vain! Sanaehdokki: rovio.

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Seuraavaksi: VIITTA.

    VastaaPoista
  3. Hei, hei, slow down - silmä, susi, kuusimetsä, rovio, viitta. Tulee runsaudenpulaa. KAIKKI houkuttelevat. Pelon ja kaason olen säästänyt Tiettyihin tarkoituksiin, joiden aika ei ole vielä.

    Älkää hyvät ihmiset yllyttäkö hullua. Olisi töitä ja rahatekstejäkin...

    VastaaPoista
  4. Hahhah! etnää mittää yllytyst kaipoo. Jos myö ei niit sannoi lähetettäs nii sie jootusit niit ihte keksimmää. Sie kuiteski kirjoottasit.

    Näin on Reine vai oonko mie ihan viärässä.

    Pirre

    VastaaPoista
  5. Pirre, no et sie ole viärässä :).

    Jos ei tarvitsisi ajatella maksettavia laskuja niin minä varmaan hakkaisin näitä juttuja syömättä ja nukkumatta. Nyt kun sai taas virtaakin.

    No, hyviä sanoja. Tulevat omalla ajallaan tarinat. Itsekurin harjoitusta siihen väliin.

    Kiitos kuitenkin kun jaksatte lukea.

    VastaaPoista