Meritähti ja nauru

(Tarinamaanantai 60: meri)



Tällä puolen saarta on turvallinen poukama. Kallioiden sylissä on tasainen hiekkaranta ja siinä he leikkivät, Tinja ja Marius.



Jos Marius olisi yksin hän todennäköisesti istuisi jalat ristissä ja keinuisi edestakaisin, tunnista toiseen. En tiedä oliko hän aina sellainen, mutta en usko.

Koti josta hänet löysimme oli täynnä valokuvia, taitavasti tehtyjä kollaaseja vanhemmista ja kahdesta pojasta. Koristeellisten tekstien avulla Tinja ja minä päättelimme että tämän oli pakko olla Marius.

Kolme muuta oli kuolleina ympäri taloa. Äiti oli ilmeisesti menehtynyt Tautiin, mutta isä ja toinen poika löytyivät keittiöstä, samoin kuin metsästyskivääri. En tiedä millä Marius säästyi isän käsikirjoittamalta loppuratkaisulta. Piiloutumalla? Miten kauan hän oli viettänyt talossa kuolleen perheen kanssa? Sitäkään emme tienneet. Sillä Marius ei puhu.



Mutta Tinja ei anna periksi. Sitkeä pikku Tinja, naapurintyttö, joka oli soittanut ovikelloa eräänä päivänä ja sanonut että anteeksi että häiritsen mutta minä en saa mummia hereille.



En minäkään saanut mummia hereille. Tauti oli tehnyt tehtävänsä sille ainoalle joka oli Tinjan perheestä jäljellä. Hautasimme mummin takapihalle.



Tinja itse asiassa pelasti minut. Kun ovikello soi istuin kotona miettimässä että hirttoköysi vai partaterä. Vaimo oli kuollut ja ruuanhankintareissun jälkeen viikko takaperin olin palannut kotikortteliin keskelle itkevien ihmisten kaaosta. Itkeviä naisia, siskoja ja äitejä. Niitä joita näki aikoinaan vain uutiskuvissa. Niillä oli silloin yleensä päällään burkha koska se kaikki tapahtui jossain muualla. Eihän täällä lintukodossa voinut mitään tapahtua

"Sinun pojat vietiin myös. Molemmat" nyyhkytti Katri. Katri asui kahden talon päässä, ja yhdessä olimme vetäneet asukasyhdistystä.

Minä en jäänyt kuuntelemaan enempää vaan painuin talooni. Kun itku ja valitus vaimeni aloin tehdä kvartaalikatsausta elämästäni. Vaimo kuollut. Pojat, jos selviäisivät hengissä, koulutettaisiin palkkasotureiksi. Minä voisin joko värväytyä vapaaehtoisesti tai odottaa että minut löydettäisiin. Olin vasta neljäkymmentäkaksi ja hyvässä kunnossa. Työetuihin silloin aikoinaan oli kuulunut kuntosali jota käytin ahkerasti.

Olisi kai sekin aika pitänyt viettää poikien kanssa. Oli muka aina liian kiire.

Siinä vaiheessa kun punnitsin hirttoköyttä ja partaterää soi ovikello ja Tinja-enkeli pelasti minut tälle kyseenalaiselle elämälle.

Havahdun nykyhetkeen ja katselen uusia lapsiani. Lannistumatonta Tinjaa - ja Mariusta, kuin suljettua simpukkaa. Tinja puuhailee Mariuksen ympärillä: ripottelee hiekkaa tämän jaloille, avaa suljetun käden ja laittaa siihen aaltojen hioman pikkukiven. Tällaisia pieniä asioita Tinja-tyttönen tekee. Terästän korviani koska kohta se tulee. Taikahetki.

Tinja tarttuu Mariuksen käsiin. Hän heiluttaa heidän yhteenliitettyjä käsiään ja lausuu tuttua lastenlorua:

"Asui merenpohjassa meritähti,
tuhat tonnia vettä yllä.
' Minä jaksan kyllä' sanoi tähti
'on terävät sakarat,
litteät pakarat
ja paineenkestävät KAKARAT' "

Ja ihme tapahtuu taas. Kun Tinja sanoo "kakarat" hänen äänensä nousee ja hän kaatuu Mariuksen päälle ja hetkeksi simpukka aukeaa ja poika nauraa. Ennen kuin taas sulkeutuu.

Paineenkestävät kakarat, totta totisesti.

Emma Lähde on joskus katsonut kanssani salaa lasten touhuja. Hän katsoo keskenkasvuisen Tinjan puuhia suorastaan kollegiaalisella kunnioituksella. Minun on vaikea keskittyä lasten leikkeihin kun hän on läsnä ja hänen ihonsa tuoksuu ja vaaleat hiukset hipovat hartioita. Tiedän kuitenkin ettei vielä ole aika.

Ensin pitää saada tuhat tonnia vettä lasten yltä. Että Marius avautuisi ja Tinja uskaltaisi olla taas lapsi. Sitten pitää tehdä itsestään hieman hyödyllisempi täällä - uudet helppokäyttöiset taloushallintoratkaisut eivät ole kovin korkeassa kurssissa uudessa ajassa.

Ja ehkä sitten lähestyn Emmaa. Jonain päivänä