Morsiamen puku

(sana: kaaso)
Emma punoo nauhaa ja hyräilee punoessaan.

Seinällä hänen makuusijansa yläpuolella on naula. Tavallisesti siinä roikkuu iso kassi jossa ovat Emman henkilökohtaiset tavarat. Haaksirikkomaailman vastine Vallila Interiorin ruusupuuhyllykölle, hän miettii toisinaan.

Nyt kassi on saanut muuttaa makuusijan jalkopäähän. Naulassa roikkuu vaateripustimella lisää haaksirikkodesignia. Siinä on morsiuspuku.

Ei ole kuin viikko siitä kun nuoripari saapui saarelle. Karannut ratsastaja ja hänen teini-ikäinen morsiamensa. Ensimmäiseksi pariskunta oli kysynyt oliko saarella pappia.

Yhtään minkään uskontokunnan hengenmiestä tai -naista ei tukikohdan väkeen kuulunut. Kun selvisi että pariskunta oli taustaltaan tapaluterilaisia, Emma oli huomauttanut että luterilaiseen oppiin kuului yleinen pappeus. Tässä maailmassa laki ja järjestys alkoi muutenkin vasta työntää versojaan kaaoksesta, siispä yhteisön vanhimman vihkiminen olisi täysin pätevä.


Erityisesti tyttö tuntui tahtovan seremoniallisen vihkimisen - ja mies puolestaan oli niin onnellinen tulevasta vauvasta että tyttö saisi hänen puolestaan vaikka kuun taivaalta.

- Morsiuspuku - minä teen sen vaikka heinästä ja lehdistä! oli tyttö intoillut.


- Huntu ei taida sopia, kun minä en enää ole neitsyt, hän oli lisännyt punertavin poskin -Markus sanoi että sormus hänellä on eikä hän suostu näyttämään sitä minulle vielä. Mutta minulla on kaulariipus jossa on timantti..


- ...eikä sinun tarvitse tehdä morsiuspukuasi heinistä, oli Emma keskeyttänyt. - Me järjestämme sinulle hääpuvun. Se ei ehkä ole niin hieno kuin vanhassa maailmassa, mutta siitä tulee tämän maailman hienoin, sen lupaan.

- Kiitos, Emma,tyttö sanoo. - En minä vanhassa maailmassa olisi ollut morsiankaan. Minä olin se ruma tyttö. Mutta ole sinä minun kaasoni.


Ja niin Emmasta tulee kaaso. Häävalmistelut vievät mennessään kaikki tukikohdan naiset.

Emman tekisi usein mieli halata tulevaa hääparia kiitokseksi. Tukikohdan naiset ovat toipuneet menetyksistään miten kuten. He elävät päivästä toiseen eteenpäin katsoen ja pärjäävät ihan ookoo. Mutta ymmärrettävästi ilo ja toivo tulevasta puuttuvat. Häiden valmistelu tuo ilon takaisin, vaikka sitten hetkeksi.


Emma katsoo taas seinällä roikkuvaa pukua. Se on totta puhuen upea. Menneinä aikoina se olisi varmasti saanut jonkun kierrätysdesign-sertifikaatin.

Emma oli pyytänyt tyttöä näyttämään vaatevarastonsa. Hieman hämmentyneenä tyttö on noudattanut pyyntöä.


Emma hämmästyy varaston laadukkuutta. Se on määrällisesti niukka ja vaeltamiseen sovitettu, mutta siihen kuuluu peräti kuusi pitkähelmaista paitaa ja erikokoisia alusvaatteita. Tyttö on kaukaa viisaasti ajatellut vartalonsa muuttumista. Emma tunnistaa vaatteet laadukkaiksi ja hyvin hoidetuiksi.


- Nämä ovat taloista eikö totta? Kotitaloista?


- Joo.


Tytön ääni on hiljainen ja hän väistää Emman katsetta. Emma katsoo punertunutta poskea ja sivulle taipuneen kaulan kaarta ja ihmettelee kuka tämän tytön on leimannut rumaksi.

Mutta nyt täytyy tehdä jotain tytön nolostelulle.


- Kuulehan...Karlako sinä olit?



Tyttö nyökkää ja Emma jatkaa:



- Karla kulta, ei siinä ole mitään väärää. Sinä olet rohkea tyttö kun uskallat viitata kintaalla harhaluuloille. Kuolleet eivät tarvitse vaatteita. Sinä ja vauvasi tarvitsette.


- Minulla on vauvallekin. Markus kielsi ottamasta ettei tulisi liikaa kuormaa, mutta sitten me yövyimme talossa jossa oli kolme...niin, siis minä pidin heille muistotilaisuuden, Karla lisää kiireesti. - Ja siltä vauvalta oli jäänyt niin paljon kaikkea ettei se olisi ehtinyt käyttää niitä vaikka olisi saanut elää...minä otin kuitenkin valmiiksi käytettyjä kun ne oli pestyinä pehmeämpiä ja ihan tahrattomia...sillä vauvalla oli hyvä äiti!


Ja sitten Emma jo piteleekin Karlaa sylissään, silittää säiden karhentamia hiuksia ja pyyhkii kyynelistä lämpimiä poskia kun tyttö itkee syvältä tulevaa itkua. Emma on tukikohta-aikanaan kehittänyt itselleen jonkinlaisen kuudennen aistin, se on rakentunut hänen menneen ammattinsa haaksirikkopalasista, ja hän ymmärtää kysymättä että tyttö itkee ensimmäistä kertaa mennyttä maailmaa joka vei tylyt koulutytöt ja pilkalliset koulupojat, mutta myös rakastavat äidit ja elämän alussa olevat lapset. Sekä isän joka oli ollut tytölle koko perhe.


- Kas niin, Emma sanoo lopulta. - Annahan minulle tuo valkoinen pitkä paita. Tehdään sinulle morsiusmekko.


Päivien kuluessa naiset ovat yksi toisensa jälkeen lisänneet pukuun jälkensä. Valkoinen paita kulkee kädestä toiseen kuin uuden toivon viestikapula; neulat, langat ja aarteet kaivetaan esiin.



Meri, Malenan täti, ompelee mekon kaula-aukkoon reunuksen pikkuisista kangasruusuista. Kaikki naiset ihmettelevät mistä hän on koristeet saanut. Ruusut on ommeltu harmaanroosasta silkistä, ohuet suikaleet kierretty ja poimutettu kukkasiksi. Meri ei vastaa kysymyksiin, hymyilee vain - mutta Emma huomaa hänen poimuttavan vanhanroosan väristä huiviaan uudella tavalla kaulaan. Ikään kuin huivi olisi hitusen pienempi.
Nähtyään kukat Anna-Lea, tukikohdan naisista vanhin, pyytää mekkoa itselleen. Kun hän luovuttaa sen Malenalle, on ruusujen välille ommeltu kiehkurainen lehtiköynnös. Lanka on ihan arkista rullalankaa, mutta työ on tehty taidolla joka tuo mieleen menneiden aikojen kirjaillut pöytäliinat ja kapiolakanat. Karla katsoo työtä ihastuksissaan.
Malena ottaa puvun, tarttuu Karlaa kädestä ja vie hänet päätalon yläkertaan. Toiset tekevät töitään mutta kuuntelevat yläkerrasta kantautuvia ääniä hartaina. Varhaisvanha sudentytär ja luopiometsästäjän lapsimorsian ovat poissa, tilalla on kaksi kuiskailevaa ja kikattavaa teinityttöä jotka karkoittavat haaksirikkoisen maailman hetkeksi olemattomiin.
Ja seuraavana päivänä paidasta on muovautunut mekko. Taitavin rypytyksin Malena ja Karla ovat muokanneet siihen vyötärön. Talon eteläinen ikkuna kylpee valossa paljaana. Malena on riisunut siitä repaleisen pitsiverhon ja poimuttanut sen kaistaleiksi. Näistä on syntynyt helma.

Emma solmii napakasti punomansa nauhan päät. Hän vilkaisee vielä mekkoa. Se tuo mieleen 20-luvun ruskeasävyiset hääkuvat, morsiamet lyhyine lainekiharoineen ja tummiksi punattuine huulineen. Jokainen joka mekkoa on ollut tekemässä, on laittanyt siihen kaiken taitonsa ja hyvän tahtonsa.
Tajuaakohan Karla sitä miten lämpimästi hänet on otettu vastaan? Mitä tämä mekko merkitsee?
Emma kuulee portaissa kiireisiä askelia. Karla tupsahtaa sisään pörröpäisenä ja kuumissaan.
- En minä tämän kummoisempia löytänyt, hän sanoo ja nostaa esiin parin valkoisia varsilenkkareita joissa on likaiset nauhat. - Mutta ei se mitään. Minulla on maailman kaunein morsiuspuku joten mitä siitä jos joudun menemään lenkkareissa naimisiin.
- Minä melkein arvasin ja tein nämä, Emma sanoo nostaen esiin punomansa nauhat. Merin kauppamatkalla keräämistä langoista hän oli löytänyt sinistä muliinilankaa ja valkoista virkkauslankaa. Koukku oli ollut väärää kokoa, iso ja kömpelö, mutta sen ja neulan avulla hän oli saanut punotuksi valkoiset kengännauhat joissa kiemurteli sirona juovana Jotain Sinistä.
Karlan onnellinen hymy melkein sattuu Emmaan.
- Ne ovat täydelliset. Enkä minä korkkareilla osaisi kävelläkään, hän sanoo ja ryhtyy irrottamaan likaisia nauhoja.
Emman on pakko nousta ja kävellä eteläiseen ikkunaan. Ihmisiä on vielä pihalla, pari poikaa pystyttää Vesan apuna hääkatosta.
Ja mielessään Emma kuulee tuudittavan sävelen ja näkee tytön joka soittaa sitä sellollaan, vaalea tukka toiselle hartialle valahtaneena. Emmasta tuntuu että Lauriina hymyilee ja hän hymyilee takaisin

Yösoutajat

(sana: viitta)


Loppukuun kelmeä hymy ei riitä valaisemaan laituria.

Joonatan seisoo laiturilla, käsi valmiina irrottamaan veneen köydet. Jollei lähetti kohta tule, hänen on mentävä.

Hän ei olisi ikinä liittynyt yösoutajiin - tai loppukuun venekuntaan, kuten jotkut sanovat - ellei hän olisi niin ilmiömäisen taitava ohjaamaan venettä säässä kuin säässä. Ihan sama oliko veneessä moottori, purje vai puskettiinko sitä ihmiskäsivoimin eteenpäin.


Kesälomat isoisän kanssa saaristossa ovat opettaneet hänestä yhtä taitavan kuin saaristolaispojat silloin taannoin. Nämä ystävät ovat mennyttä, isoisä samaten mutta taito lukea merta on tallella.


Rantakoivikon rapina on lähes olematonta mutta Joonatanin korvat ovat harjaantuneet. Hänen kätensä haparoi vyötä.


Hän odottaa näkevänsä naisen käärö sylissä mutta pensaiden suojasta livahtaakin laiha pojanhahmo.


- Helvetti, Julius, menetkö takaisin siitä ja äkkiä!


Pikkuveli luo häneen vihaisen katseen epätasaisen otsatukkansa alta.


- Ai sä olet lähdössä Yösoutajien matkaan? Mitä äiti sanoo?

- Äiti sanoo että sun pitää jäädä ja huolehtia siitä ja Jerikasta. Minä voin tällä lailla auttaa teitä paremmin kuin patsastelemassa rantarajoilla muka vartiossa. Tukikohdan työt hoituvat ilman minun valvontaani. Tällä tavalla olen hyödyksi paitsi teille, myös tukikohdalle. Rajan takana on lääkkeitä. Siellä on rehellisiä kauppiaita. Siellä on...

-...aseita, joo, minä tiedän.

- Ja minä osaan puhua korostuksetonta ruotsia, venäjää samaten. Sinä olit aika pikkuinen, et varmaan muista että minä kävin kielikoulua sinun ikäisenäsi. Ja vaarin kanssa puhuin ruotsia kesäisin. Mutta voisitko nyt mennä: minä odotan erästä jolle olen luvannut palveluksen. Hän ei varmaan uskalla tulla kun täällä on ...

Joonatanin lause katkeaa kesken sillä laiturilla seisoo nyt nainen, käärö sylissään.

Nainen melkein horjuu taakkansa alla ja Joonatanin katse terävöityy. Käärö on valtava ja siinä on ihan liikaa muhkuroita. Selässäkin naisella on jotain, kantohihnoilla kiinnitetty tiukka kangasrulla.

- Sanoit että sinulla on vain yksi! Joonatan sanoo naiselle.

Nainen ei hätkähdä Joonatanin tiukkaa ääntä vaan katsoo takaisin suoraan, epätoivoisen päättäväisenä.

- Minulla on kaksi...omani ja siskon. Sisko ja minä, me emme olleet kovin hyvissä väleissä, emme ole vieläkään. Mutta en minä voi jättää hänen poikaansa ryöstettäväksi jos järjestän omani pois.

Puhuessaan nainen raottaa kääröä jossa on kuin onkin kaksi pientä poikaa. Joonatan ei voi käsittää miten nainen on saanut pojat tuoduksi - kunnes näkee matalalaitaiset kaksipyöräiset kärryt siellä missä polku päättyy rantametsikköön. Kärryissä on tukeva vetoaisa.

- Kotiseutumuseosta minä nuo nappasin, nainen sanoo rauhallisesti. - Se on ihan meidän majapaikan lähellä.

Joonatan miettii. Mikäli hän oikein muistaa, kotiseutumuseoon on rannasta ainakin viisikymmentä kilometriä. Hänestä alkaa tuntua ettei nainen ota kuuleviin korviinsa vastaväitteitä. Ja loppujen lopuksi, pojat ovat pieniä. Kaksi menee siinä missä yksikin.

- Mitä heille on annettu? Tarkoitan, onko se turvallista? Jos jotain tulee..hengityskatkoksia..

- Siskoni oli aikoinaan anestesiahoitaja. Voit luottaa siihen että pojat nukkuvat turvallista unta, kunnes olette selvillä vesillä täältä päästä. Tässä sitä on. Isommalle teelusikallinen ja pienemmälle puoli, kun alatte lähestyä rantaa toisesta päästä.

Nainen ojentaa Joonatanille pienen pullon ja lusikan. Mies ottaa ne epäröiden; hänen nuorempi veljensä katsoo otsa rypyssä naista.

Ei ole kovin pitkää aikaa siitä kun Julius oli vielä matkalla äitinsä kanssa ja sillä matkalla oli nähty liian monta lapsensurmaajaäitiä. Julius ei voi olla ajattelematta, onko tämä äiti sitä lajia joka teettäisi likaisen työn hänen veljellään.

Nainen huomaa hänen ynseän katseensa ja kohauttaa olkapäitään. Hän vapauttaa rinnallaan olevat hihnat ja selkäkäärö löystyy.

- Tämän voit laittaa poikien päälle, hän sanoo ja purkaa hienon tummanvioletin kankaan auki. Viitta, katsoo Julius, mutta Joonatan tietää täsmälleen.

- Messukasukka? hän sanoo tyrmistyneenä.

- Kirkko on kotiseutumuseon vieressä, nainen vastaa järkähtämättömän tyynesti. - Kerrotaan että Kharon-veneitä ei tutkita niin helposti. Rajojen takana pelätään Tautia mutta kunnioitetaan vainajia sitäkin enemmän. Katsot vain että pojat pysyvät hiljaa.
Hellästi nainen asettelee pojat veneen keulaan, huolellisesti hän peittelee heidät kasukalla. Joonatan katselee naisen sivukuvaa ja näkee kasvojen vavahtavan hiukan; sitten nainen saa ilmeensä kuriin.
Joonatan ymmärtää. Liian moni äiti on peitellyt lapsensa Kharon-veneisiin. Kaikki eivät halunneet kaivaa hautaa takapihalle tai metsään eikä kukaan tahtonut antaa rakkaitaan joukkohautoihin tai krematorioihin. Tuntui puhtaammalta peitellä lapsi veneeseen ja lähettää hänet merelle. Siinä oli jotain mikä järjenvastaisesti tuntui avaavan kohtalon jonka Tauti oli jo sinetöinyt.
- Kas niin. Mitä teet kun pääset perille?
Naisen ääni on tarpeettoman kova ja karhea. Joonatan terästäytyy.
- Etsin käsiini Jonas Meidalin.
- Ja mitä kysyt? Että tiedät hänen olevan oikea mies?
- Kysyn: mistä serkkusi pilkkasi sinua kun olitte pieniä?
- Oikea vastaus?
- Oikea vastaus oli Maamme-laulusta. Hän lauloi pienenä: ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, kraanaa rakkaampaa. Sinä naureskelit kunnes hän eräänä päivänä tyrkkäsi sinut laiturilta veteen. Onneksi siinä oli matalaa.
- Oikein.
Nainen on hetken muistoissaan ja Joonatan antaa hänen olla. Sitten on aika lähteä.

Julius ja nainen seuraavat miten vene irtautuu rannasta. Kun airon loiske on kokonaan lakannut kuulumasta, nainen säikäyttää Juliuksen lysähtämällä kasaan laiturille. Koko se itsehillintä joka naista on pitänyt kasassa on mennyttä ja nainen retkottaa kuin räsynukke laiturilla ja itkee ulisevaa huutoa.
Julius on ehkä kömpelö teinipoika ulkoisesti mutta vaelluksella hän on kasvattanut miehen ymmärryksen. Hän nostaa naista kainaloista ja antaa tämän valahtaa syliinsä. Niin he istuvat laiturilla auringonnousuun asti.

Kuusimetsä

Jos lähistöllä humisee vilpoisanvarjoisa kuusimetsä, miksi ihmiset tyytyvät kärventymään valtatien autokylässä? Siellä he pysyvät tiiviisti sellaisenakin päivänä kun aurinko paahtaa rispaantuneet penkinpäälliset kuumiksi ja leikkaa ikkunoista silmiin niin intensiivisesti että jotkut ovat päätyneet irrottamaan ikkunansa. Yksi autokylän hörhöimmistä asukkaista kun sai päähänsä että autonikkunat voivat taittaa valoa samalla tavalla kuin polttolasi ja sytyttää autossa nukkujan liekkeihin.
Tietysti, totta kai, tämän tarinan kertoja oli itse nähnyt karrelle palaneen auton ja mustuneen luurangon. Tai jos se ei ollutkaan hän, niin ainakin hänen naapurinsa.

Moni asia katosi tyystin vanhan maailman kadotessa. Kaupunkitarinat kokivat vain muodonmuutoksen. Niistä tuli autokylätarinoita. Se ero oli kaupunkitarinoihin että autokylätarinoita uskottiin herkemmin. Kuten vaikka sitä että kuusimetsä oli vaarallinen.

Vihreässä Citroen Xantiassa pitävät majaa Erika ja Maire. Kylän muut asukkaat luulevat heitä äidiksi ja tyttäreksi, siltikin vaikka Erika on vaalea ja sinisilmäinen ja Mairen harmaantuvat hiukset ovat tervanmustat ja tyhjyyteen katsovat silmät tummanruskeat. Mudanruskeat silmät, sameavetiset lammikot.

Erika antaa toisten olla luulossaan. Maire on tuhkaksi palaneen kylän ainoa asukas. Erika ei edes tiedä onko Maire hänen oikea nimensä. Mutta kun hän löysi vanhemman naisen, tämä laahusti ympäri kylää kädessään kangaskassi jonka nuhruiseen kylkeen oli kirjottu pumpulilangalla päivänkakkara ja nimi MAIRE.

Erika alkoi siis kutsua naista Maireksi; nainen ei myöntänyt eikä kieltänyt nimeä, kaiketi siksi kun ei ylipäätään puhunut. Naisen kaltaisia vaelsi varmaan maan joka kolkassa, ihmisiä jotka eivät tajunneet mikä heihin oli iskenyt.

Kaksi päivää, ja nainen luotti häneen kuin ainoaan pysyvään hajoavassa maailmassa. Nainen tahtoi nukkuakin hänen kanssaan, takertui öisin häneen kuin hukkuva. Erika sieti sen päivä päivältä helpommin ja oppi hivuttautumaan kauemmaksi aina kun naisen käsivarsilihakset höltyivät merkiksi sikeästä unesta.
Viikko siitä kun he olivat törmänneet toisiinsa, Erika sai Mairen taivutelluksi lähtöön palaneesta kaupungista.
- Minä menen joka tapauksessa hän sanoi. - Haluatko jäädä tänne yksinäsi kulkemaan?

Se oli julmaa ja Erika tiesi sen. Kauhu Mairen silmissä sai hänet häpeämään mutta hän tiesi ettei kumpikaan heistä jäisi tuhkakaupungissa henkiin.

Niin he olivat aloittaneet vaelluksen. Autokylälle tullessaan Erika oli ajatellut että he vain ohittaisivat sen. Hän oli inhonnut autojonoja jo vanhan maailman aikaan, miehiä jotka istuivat työsuhdebemareissaan ja houkuttelivat häntä kyytiin. "Hyvin aikaa poskiotolle, ei tämä jono tästä mihinkään liiku, oli yksi karju hihkaissut hänelle eräänä helteisenä päivänä kun hän oli ylittänyt suojatietä. "Ime itse tätä!" hän oli vastannut ja paiskannut puolityhjän pahvisen limutuopin Volvon avonaisesta ikkunasta sisään. Hän ei jäänyt katselemaan miten kola levisi miehen paidalle vaan pinkoi tiehensä jäämättä kuuntelemaan kiroilua ja uhkauksia.

Ei, autokylään he eivät jäisi. Hän oli taluttanut Mairea kädestä kohti tuuheaa kuusimetsää. He olivat jo ylittäneet ojan ja ottaneet ensimmäiset askeleet rinnettä ylös kun takaa kuului huuto.

- Hei, älkää sinne menkö! Pysähtykää! Te kuolette siellä!

Ja he olivat seisahtuneet. Tuollaiset väitteet oli pakko tarkastaa nykyään.

Autokylästä oli juossut heidän peräänsä pieni ihmisjoukko, kärjessä tyttö. Tyttö oli häntä puoli päätä pidempi ja jokusen vuoden nuorempi, ehkä kuusitoista.


- Pysykää poissa metsästä. Siellä on ihmissyöjälintuja.

Erika pyrskähtää. Ihmissyöjälintuja. Ilmeisesti tuolla tytöllä oli vielä jemmassa mangasarjakuvia.

Ihmeekseen hän huomaa että kukaan ei naura hänen kanssaan. Pieni kourallinen ihmisiä mutisee paheksuvasti.

- Ei siinä ole mitään nauramista, tyttö sanoo loukkaantuneesti. - Tauti iski sarvipöllöihin, ne alkoivat lisääntyä ja muuttua. Päivällä ne eivät vieläkään liiku mutta kun pimeys koittaa ne iskevät.

Tyttö lämpenee omasta jutustaan. Hän on huomannut vanhemman naisen vauhkon pelästyksen ja astelee nyt tämän edessä.

- Me emme mene rinteeseen päinkään. Jos noiden puiden seassa kävelee, ne saavat vainun. Sitten, ennen kuin kulkija huomaakaan, ne pudottautuvat päälle. Ne syövät kasvoista pehmeitä osia. Nenät, huulet. Kaivavat silmät päästä...

- Turpa kiinni! Erika karjaisee, mutta tyttö on liikaa herättämänsä pelon lumoissa.

- Ja kun ne pääsevät vauhtiin ne repivät nokallaan kurkun...naiset ovat vaaravyöhykkeessä rintojen takia, sullakin on tuollaiset kunnon pehmusteet edessä...nips, naps, ne haukkaavat suikaleita niistä, kuin kinkunsiivuja joulupöydässä..

Erika ei suotta ole viettänyt ala-astevuosiaan ainoana tyttöoppilaana sopeutumattomien erityisluokalla. Hänen nyrkkinsä läjähtää mehevästi tytön suulle ja lennättää tämän istualleen.

Väkijoukko kohahtaa, vieras nainen harppaa Erikan luo mutta perääntyy tämän loimuavaa katsetta, joka viestittää että lisää tulee jos kerjätään.

- Tukitko sen turpasi? Erika karjuu katse ulisevassa tytössä jonka huuli on haljennut. - Tule, Maire. Nämä ovat seinähulluja täällä, mennään nyt!

Mutta vahinko on jo tapahtunut. Maire kieltäytyy liikahtamasta. Hän on peruuttanut ojanpohjalle jossa hän nyt kyykkii kädet korvilla. Ja kun Erika tarttuu häntä kädestä vetääkseen hänet liikkeelle, Maire tekee kertakaikkisen lakon. Hän pudistaa rajusti päätään paniikki silmissään. Erika kiroilee niin että ihmisjoukko kääntää tympääntyneenä selkänsä. Vihainen äiti taluttaa nyyhkyttävää tytärtään autojonoa kohti.

Yksi jää. Vanha mies.

- Tuolla olisi yksi Xantia tyhjillään, mies virkkoo varovasti. - Siisti ja ehjä. Riittää nukkumapaikaksi kahdelle.
Eikä Erikan auta muu kuin käydä taloksi Xantiaan Mairen kanssa.

Siitä on nyt kolmisen kuukautta. Erika on sietänyt autokylän rumuuden, tiiviin yhdessäolemisen muiden ihmisten kanssa, Kristiinan kyräilyn. Kristiina on se nainen jonka tytärtä Janikaa Erika on motannut. Kristiina on leppymätön.

Janika itse pahansuovassa uteliaisuudessaan kiertää Erikaa kuin kissa kuumaa puuroa. Autokylässä on vanhuksia, aikuisia ja pikkulapsia. Heidän ikäisiään ei ole kovin monia. Janika on yrittänyt hakea Erikan seuraa kertoilemalla juoruja muista asukkaista, olemalla teennäisen ystävällinen Mairelle. Mutta Erika näkee hänen lävitseen. Tyttö on sitä lajia joka ei kestä olla muuta kuin huomion keskipisteenä. Erika muistaa vanhasta maailmasta näitä tapauksia. Sama se millä tavalla saa kuuluisuutta, kunhan saa.

Keväisin ja syksyisin on tällaisia päiviä. Aurinko paistaa hivuttavan kuumasti, mutta varjoissa on viileää.

Erikan mitta on täynnä siitä hetkestä kun hän aamulla havahtuu makuupussinsa päältä. Hän on kaatanut Xantian takapenkit ja tehnyt tilan jossa nukkua Mairen kanssa. Maire nukkuu edelleen, hän haistaa tympeän hien naisen pesemättömistä hiuksista herätessään.

Hän kavahtaa ylös ja huomaa että makuupussi seuraa perässä. Hänellä on yllään iso t-paita jonka etumuksessa poseeraa viisi totista kaveria. Paidan punainen teksti - Limp Bizkit - on kaivautunut hänen rintojensa alle ja sen selkäpuoli on liimautunut selkään kuin laastari ja ottanut vielä makuupussinkin mukaan. Hänen kurkkuaan kuivaa, aurinko pistää tikarina silmiin.

- Ja nyt riitti, hän sanoo hiljaa itsekseen.

Raivo on kummallinen asia. Joskus se saa ihmisen räjähtämään äänekkäästi ja sinkoamaan tuhoa ympärilleen. Joskus se tekee liikkeistä ja askelista äänettömät. Maire ei hievahdakaan kun Erika askaroi heidän vähät tavaransa kasaan.

Xantian ovi sulkeutuu hiljaa kun Erika poistuu jättäen Mairen nukkumaan hikiseen aamuvaloon. Hän on sujauttanut hansikaslokerosta löytämänsä mattoveitsen alushousujensa hikisen kuminauhan alle.

Ja raivo auttaa häntä edelleen. Punaisen Toyota Land Cruiserin ovi on sekin äänetön ja kun hän kiskaisee, Janika mätkähtää asvaltille kevyesti kuin rullattu makuusäkki. Äiti ja pikkuveli eivät edes kylkeään käännä.


Ennen kuin tyttö ehtii edes kirkaista, Erika on painanut terän hänen kurkulleen ja sihisee korvaan:- Turpa kiinni jos haluat elää.


Ja näyttää siltä että Janika haluaa. Tyttö pysyy ihan hiljaa, nousee jaloilleen horjuen mutta tottelevaisesti, kuuntelee silmät suurina mutta vaiti pysyen sen mitä Erika hiljaa ja hitaasti selittää kun he kävelevät heräilevän autokylän raittia pitkin, koti Xantiaa.



- Herääpäs Maire. Täällä on joku jolla on sinulle asiaa, Erika kajauttaa reippaasti.


Maire raottelee silmiään ja nousee istumaan. Erika aukaisee Xantian takaoven ja siinä vanhempi nainen nyt istuu kuin pelästynyt tarhapöllö, hiukset harottaen ja paita repsottaen niin että toinen luiseva olkapää pistää kaula-aukosta esiin.


Erika painaa terää Janikan lapaluiden väliin. Tyttö inahtaa kevyesti ja aloittaa kiireesti.


- Hei, Maire minä...niinsiis minä tulin pyytämään anteeksi. Kuusimetsässä on ihan turvallista. Tule vaikka katsomaan. Mi-minä (nielaisu) olen siellä ensi yön ja näytän ettei siellä mitään ihmissyöjälintuja asu. Lupaan. Mennään heti minä...minä menen metsään ja tulen huomenna takaisin ja sitten sinä näet ettei siellä, ettei siellä, siis, ettei siellä ole mitään vaarallista...



Janikan hätäiset sanat kompuroivat toisiinsa, hän seisoo jäykästi otsa rypyssä katsovan Mairen edessä. Poissa on tanssahtelu ja teatraaliset äänenpainot, joilla hän oli pelotellut vanhempaa naista. Nyt sanat tulevat hätäisinä ryppäinä.
He kulkevat rinnettä ylös, kaksi nuorta naista ja yksi vanhempi. Nuorin naisista kävelee edellä jalat jäykkinä, toinen tiiviisti kannoillaan, rinkka selässä. Vanhempi nainen askeltaa perässä.
Jos Erika vilkaisisi taakseen hän voisi nähdä ettei Maire laahusta normaaliin tapaansa voimattomana vaan kevyesti ja valppaasti. Naisen otsa on edelleen rypyssä.
Mutta Erika ei käänny. Hänen huomionsa on kokonaan Janikassa.
Ja siinä on kuusimetsän reuna. Aamun aurinko siirtyy hiljalleen kohti taivaan lakea; isojen korpikuusten oksat ovat tiheänä kattona metsän yllä. Tulee mielikuva vihreästä hämyisästä holvikirkosta. Erika näkee tasaiseksi tallautuneen, neulasten peittämän multatantereen, sieltä täältä pilkottaa kivenlohkare.
Janika vavahtaa. Hiljainen inahdus pääsee hänen huuliltaan. Erika näkee kuinka tytön niskaan kihoaa hikikarpaloita. Hetki vielä ja ne alkavat norua selkärankaa kohti. Tyttö taitaa tosiaan pelätä metsää.

- Anna olla Erika. Tuo on väärin.
Erikan mattoveistä pitelevä käsi nytkähtää. Veitsi putoaa, kilahtaa vaimeasti osuessaan pikkukiviin. Janikalta pääsee nikotus. Hän ei yritäkään irrottautua ja juosta tiehensä vaan katsoo mykkänä Erikan kanssa Maireen.
- Minä tulen. Sinun kanssasi metsään. Päästä hänet.
Mairen ääni on käheä ja ruosteinen mutta sanat ovat selkeät. Katse on terävä ja rauhallinen, ryhti suora.
Erika toipuu salamannopeasti.
- Mene, hän sanoo Janikalle jonka pelonjäykkyys on pois puhallettu. Tyttö kipittää rinnettä alas tuulen nopeudella.

Erika ja Maire katsovat toisiaan.

- Onko Maire sinun oikea nimesi? kysyy Erika.
- Maire oli äitini. Hänen käsityöpussiaan minä kannan mukana. Äiti kuoli Tautiin. Minä olen Eeva.
Eeva ojentaa kätensä Erikalle ja tämä puristaa sitä tirskahtaen. Kuusimetsä humisee heidän edessään kuin siunaus ja he astuvat sen vihreään hämärään.

Ystävä

(sana: susi)


Fenririn ratsastajat ovat kerran kiertäneet ryteiköksi muuttuneen metsänotkelman ja todenneet että paikassa ei ole mitään. Ei taloja, ei piilopirttejä eikä edes hyvää leiripaikkaa. Onpahan vain yksi pikkuinen mummonmökki ja villiintynyt piha. Siellä asuu hullu vanha nainen joka istuu pihalla olevan kömpelön puuristin edessä ja jupisee itsekseen. Jos taloa lähestyy, nainen alkaa äristä ja sitten nauraa. Miehet eivät mene notkelmaan eikä kukaan vaivaa päätään sillä kuka ja mikä talon asukas on.

Ja sehän asukkaalle sopii.


Hän ei ole vanha. Tai no, riippuu siitä kuka katsoo. Kaksikymppisen mielestä viisikymppinen on vanha. Edellisten savupirttien aikaan viisikymppiseksi elänyt oli kunnioitettavan ikäinen. Nykyistä edeltävässä tietoyhteiskunnassa viisikymppinen saattoi olla työelämästä poispotkittava, tai sitten loistava sijoituskohde yritykselle. Riippuen tilanteesta ja vähän sukupuolestakin.


Hulluudenkin laita on vähän niin ja näin. Ehkä on hullua se että nykymaailman aikaan, aivan yksin tuntee itsensä lähinnä vapaaksi ja onnelliseksi.


Mutta murina ja nauru ovat olleet ainakin puoliksi teatteria. Niillä sai hyvin pidetyksi nuoret sankarit loitolla. Tuskin ne muuta tekisivät kuin penkoisivat hänen mökkinsä maakellarista välikattoon. Että onko siellä mies piilossa.


Ajatus miehestä hänen pienessä pirtissään saa hänet hihittämään hysteerisenä, vaikkei naurulla ole kuulijaa.


Nainen istuu puuristin luona. Hän on kietonut kädet polviensa ympäri ja pyyhkäissyt harmaajuovaiset liehuvat hiuksensa otsalta taakse.



- Tiedätkö mitä Walter, hän sanoo katse ristissä. - Minä pesin eilen astioita pesuvadissa. Omat keittoastiani. Lautasen ja lusikan, kattilan ja juomamukin. Puhdasta tuli. En tarvinnut tiskaria. Sinä ostit meille työpöydällä pidettävän tiskikoneen, muistatko? Ja sitten minä en sinusta osannut laittaa siihen aterimia oikein päin enkä järjestää astioita fiksusti niin että mahdollisimman paljon mahtuu. Nyt minä tiskaan kaivovedellä. Talvella sulatetulla lumella. Ja hyvin pärjäilen. Aterimet eivät tule puhtaiksi noin, sinä sanoit. Ja täytit tiskarin uudelleen, huokaillen. Kun kaiken joutuu tekemään perässä.


- Minä söin tänään keittoa joka on tehty porkkanoista, palsternakasta, sipulista ja persiljasta. Laitoin siihen puoli purkkia etikkaan säilöttyjä paprikoita. Ihmettelisit jos näkisit miten paljon säilöttyjä vihanneksia löytyy kaupoista vieläkin. Linnut tekevät pesiään hyllyihin ja poikaset harjoittelevat lentoonlähtöä tankoparsatölkkien päältä. Sinä et uskoisi vaikka näkisit. Kun eihän niin ole ennenkään ollut. Mitä sanoitkaan ihan viimeiseksi kun kuume oli jo melkein polttanut sinut loppuun. Että eihän tällaista ole. Mutta niin vain oli.

- Mitä olisi äitisi sanonut minun sopastani, Walter? Eihän siinä ole edes lihaa, niin se olisi sanonut. Ei ole, ei. Joskus herkuttelen. Jouluna söin jänispaistia. Läpikypsää, itse pyydystämää. Jouduin aika kauan etsimään kirjastosta ennen kuin löysin nahanmuokkausohjeita. Joku oli pistänyt nuotion tietokirjaosastolle. Siellä kuule paloi historiaa monta sataa vuotta.


- Jänistä metallilautaselta ja punaviiniä teräsmukista. Siinä minun jouluateriani. Mutta olipahan hyvä joulu. Ensi kertaa olin ihan oma itseni, kolmeenkymmeneen vuoteen. Ei äitiäsi, ei siskoasi luimistelemassa ja närkkimässä maksapateeta. Että onko se nyt ihan oikein maustettu ja että harmi kun ei Edla-täti enää ole elossa, että saisi sitä oikeaa pateeta. Eipä ole elossa enää moni muukaan. Mutta minä elän.


Nainen on tällä kertaa saanut tarpeekseen. Hän kääntää selkänsä ristille ja kerää mökin nurkalta kumollaan olevalta pesuvadilta puhtaat astiat.

Elämänhallintaoppaiden ja viikottain ilmestyneiden naistenlehtien aika on ohi. Kukaan ei kerro naiselle että tämän pitäisi leikkauttaa hiuksensa ja värjäyttää ne. Ne saavat rehottaa ja raidoittua ihan rauhassa. Mutta hän solmii ne niskaan tyytyväisyyttä tuntien. Ne tuntuvat omilta.







Kroppakin tuntuu omalta. Se on ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin hoikka ja jäntevä. Ilman kuntosaleja ja glykeemisten indeksien laskemista. Ruumiillinen työ ja se että söi vain nälkään eikä mihinkään epämääräisiin kaiherruksiin. Kun olisi tajunnut aikaisemmin.



Eikä kukaan ole sanomassa hänelle että pitää päästää irti katkeruudesta ja opetella parisuhteessa ilmaisemaan vihaansa rakentavasti. Hän saa ihan rauhassa vihjailla, piikitellä , lyödä vyön alle. Mies ristin ja kummun alta ei puhu eikä pukahda takaisin, mutta pelkkä purkaminen höltää isoa solmua naisen sisältä.

Miten mutkatonta elämä onkaan. Se keskittyy perusasioihin, ruuan ja suojan säilyttämiseen. Sosiaaliset kontaktit eivät aiheuta päänvaivaa, kunhan osaa tarpeeksi nopeasti päätellä, pitääkö lähestyvä vieras ampua kyselemättä vai pyytää syömään.



Eikä yksinäisyyskään häntä lyyhistä. Joskus se kaivertaa hiukan, etenkin öisin. Nainen ei pelkää ulkona ulvovia susia. Hänen elämänsä pedot olivat ja menivät jo ajat sitten.


Ja tulee ehtoo ja tulee aamu ja seuraava päivä.


Nainen on jo ajat sitten tottunut siihen että ryystää aamiaiseksi vain kupin vadelman- ja mustikanlehdistä tekemäänsä teetä ja höystää sen kahvin kaipauksella. Päivä on lauha ja kaunis, ehkä tänään voisi tehdä pitemmänkin ruuanhankintareissun. Joten siis hautausmaalle saman tien, nainen tuumii ja miettii sadannen kerran miksei jo antaisi olla. Koska aika on jo uusi eikä tämä aika välttämättä vaatisi naisia polvistumaan ristin juurelle. Naisen irvistyksessä on jotain jota katsoja kuvailisi vääräksi, jotain, joka rumentaa arkipäiväiset ja yleensä seesteiset kasvot.

Ja ristin juurelle hän taas päätyy.

Matala tumma hahmo vilahtaa hänen näkökentässään sivulla. Hän kääntyy katsomaan.

Sehän on susi, hän hämmästyy. Eläin on laskeutunut sievästi istumaan ja katsoo häntä kultarenkaisin silmin noin kolmen metrin päästä.


Kummallisen värinen susi, nainen tuumaa. Noin tumma, melkein musta...hänen näkemänsä sudet ovat olleet vaaleita, harmaanvalkoisia tai rusehtavanharmaita. Tämä otus on musta, sen kuono ja korvat vähän vaaleammat, hiilenharmaat.

- Oletpa sinä veikeän värinen. Laumasi musta...öö, lammas ei varmaan sovi tähän kohtaan.

Naista naurattaa. Susi nousee jaloilleen ja kävellä lengottelee muutaman askeleen lähemmäs, istahtaen sitten uudelleen. Se on naaras, nainen huomaa, ja nyt se on lähestulkoon potkaisumatkan päässä.

Naiselle ei tule mieleenkään potkaista.

- Rohkeakin sinä olet hän sanoo sudelle. - Etkä näköjään erityisen nälkäinen.

Hän katsoo sutta joka on hyväkuntoinen, tuuhean turkin alta erottaa tasaisen lihasmaton kyljissä.

- Minä alan sen sijaan olla. Ajattelin tänään kävellä puolen päivän matkan lännen suuntaan. Siellä on kauppa, vanha K-lähimarket. Viimeksi kun kävin siellä oli kanin pesäpurua ja homeista ranskanleipää pitkin lattiaa. Teikäläiset ehkä tai sitten varikset.

Sudetar kuuntelee vaiti. Se haukottelee, kieli kiertyy rullalle.

- Minulla on ansalangat matkan varrella. Käyn niiden kautta. Jos on jotain niin nappaan mukaan saman tien. Siltä varalta että veljesi tai appiukkosi sattuisi kulkemaan samaa reittiä. Sinä nyt tuskin toisen ansalangasta söisit. Kun tapoja näyttää muutenkin olevan, noin kohteliaasti lähestyt.

Nainen tirskahtaa ajatellessaan sutta vastaamassa että aivan oikein rouvaseni, minä kierrän vieraat ansalangat kaukaa. Tavat sitä olla pitää nykymaailmankin aikaan.

- Mutta jos niissä langoissa on jotain niin saattaapi olla että jätän sinulle sisukset. Jos vaikka tulisit uudelleen.

Tämän lupauksen annettuaan nainen lähtee kävelemään poispäin; samalla susinaaras nousee ja venyttelee, lähtien askeltamaan kohti metsää.
Nainen katsoo vielä ovelta kun tummanpuhuva turkki häviää kuusenhavujen tiheikköön. Hän ei lainkaan tajua että on poistunut ristin juurelta ja tavanomainen yksinpuhelu on jäänyt pitämättä.

(No niin, tulipahan sitten sutta jo toisen tarinan verran. Seuraavaan lupaan vaihtaa sanaa)